“Teen aina kun ennätän ja kun on sellainen olo, että jotain hyvää syntyy. Kiireessä ei tule kuin huono mieli ja liian kireitä pipoja.”
Näin totesi pikkusiskoni pipontekijä, jolla on Lokoilua-blogi ja mallistokin siellä esillä. Hyvä Milla!
Tuo pätee kaikkeen. Kiireessä tekeminen on asia, jota yritän välttää. Väkisin tekeminen menee samaan sarjaan. Viimeksi mietin, miksi tehdä elämästä niin vaikeaa, kun olin taas tehnyt jotain mitä inhoan. Kiristellen ei tule hyvää jälkeä.
Kun ostan palveluita, en halua ostaa niitä henkilöltä tai taholta, josta haisee kilometrien päähän se, että aikovat tehdä sen väkisin ja kiireessä. Olipa kyse varvassandaaleista tai markkinointiviestinnästä. Henkilö, joka tekee jotain asiaa vihaten jokaista hetkeä, ei taatusti tee sitä hyvin.
Hän tekee sen päästäkseen siitä eroon.
Valitsen melkein kaikki yhteistyökumppanit sen mukaan, miten asiakkaita kohdellaan. Olipa kyseessä vakuutusyhtiö, treenisali, ruokaostokset, torimyyjä, nakkikioski tai autokorjaamo.
En halua hodareita, joiden sisään on syljetty ihan vaan siksi, että myyjä vihaa työtään ja purkaa sen juuri minuun vain siksi, että satuin paikalle.
Vaikkei ehkä aina voikaan ‘elää fiiliksellä’ tai olla hyvä boogie, ehkä siihen pitäisi pyrkiä. Se on aika helppo luoda, koska kyse on usein aika pienistä jutuista.
Hymyile asiakkaalle? Ei maksa mitään, mutta varmemmin saat hänestä kanta-asiakkaan (turkulaiset keskustaputiikit huom).
En ala väittämään, että maistan kananmunasta onko se tullut onnellisesta vai onnettomasta kanasta. Mutta jos teettäisin vaikka nettisivut tai pipon, väitän että näen lopputuloksesta, onko se tehty hyvin ja aidolla kiinnostuksella toiveitani kohtaan, vai minua, nettiä ja pipoja vihaten.
Tein torstain kunniaksi kakkua. Ennen tämä tunnettiin nimellä En aio turvota kuin joulutähti -taatelikakku, mutta nyt kun olen koittanut vastaantulijoille selittää mikä se on ja miten se löytyy netistä, olen aiheuttanut enemmän hämmennystä kuin kokeilunhalua. Ai mikä?
Niinpä: nimi vaihtoon! Koska lupasin Mikolle viedä tätä salille, niin tokihan nimen on oltava spartalainen. Ei maku eikä näkö, vaan se miltä se kuulostaa.
Nimeä valitessa pitää miettiä, miltä tuntuu itse sanoa se ääneen. Siksi tästä ei tullut Lykurgos-, nothoi- (äpärät) eikä hypomeiones- (alempiarvoiset) kakku, vaan ihan vaan vaan taatelikakku.
Sekin on harhaanjohtava, koska yhtä hyvin nimessä voisi olla porkkana, banaani tai vaikka kookos. Tai jos noudattaisi jugurttien ja kosmetiikan nimeämisen periaatteita, ottaisin nimeen sen mitä tässä on kaikkein vähiten. Kanelikakku? Spartalainen taatelikakku
3 hienoksi raastettua porkkanaa
5 dl jauhoja (esim. kookos-, maissi- tai tattarijauhoja)
3 banaania
1 tlk kookosmaitoa (400 g)
kourallinen 1 dl manteli- ja pähkinärouhetta
kourallinen taateleita
4 kananmunaa
1 tl ruokasoodaa
1-2 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 rkl kanelia
1 rkl kardemummaa
N. 100 g sulaa voita
Agave-siirappia tai hunajaa
1. Sekoita kuivat aineet keskenään (jauhot, pähkinät ja jauheet, ruokasooda, mausteet)
2. Vaahdota kananmunat
3. Sekoita kookosmaito ja banaani blenderissä vaahtomaiseksi
4. Sekoita sitten jauhoseos, porkkanaraaste, banaani-kookos ja muut yhteen ja sekoita. Taatelit voi hakata hienoksi, itse leikkasin saksilla palasiksi.
Uunissa .. hmm. 200° ja 30 minuuttia?
Kakku nautitaan eleettömästi ja hiljaa yksin. Seisten.
“Spartalainen poika sai olla kotonaan vain seitsenvuotiaaksi, mutta jo sitä ennen häntä kasvatettiin erikoisella tavalla. Vauvoja ei kapaloitu, jotta ruumiinjäsenet kehittyisivät paremmin. Heidät totutettiin pimeään ja yksinäisyyteen. Ruokapöydässä ei saanut oikutella eikä temppuilla. Pojat opetettiin puhumaan lyhyesti ja nasevasti. Tällaista kutsutaan vieläkin lakoniseksi (lakedaimon) puhetavaksi.”
Olen ollut kohta kaksi vuotta yrittäjänä. Pääsääntöisesti ‘tämä aika’ on ollut varsin hienoa; joskin kaukana downshiftaamisesta tai mageesta lifestylesta jollaiseksi sitä aluksi kuvittelin.
Kirjoitin liiasta työnteosta, ikuisen tavoitettavuuden stressistä ja olemisen vaikeudesta marraskuussa: Kynttiläaamiainen. Senkin jälkeen olen taas kokenut notkahdukset ja unettomat yöt. Sen, kun yölamppu palaa ja palaa – eikä tiedä yhtään mistä sitä lähtisi sammuttamaan, kun ajatukset eivät lopu. Ei tässä mitään fataalia ole, eikä ihmeellistäkään. Kaikkihan näin elää, oli yrittäjä tai ei. Ja sehän kai pahinta onkin? On paljon sopivampaa olla kiireinen ja ylityöllistetty, kuin tehdä kaikkea sopivasti ja olla ehkä jopa onnellinen.
Ne on laiskoja vapaamatkustajia, jotka täällä leijuu. Me m u u t tehdään töitä! Kuunnelkaa meidän kiireiset askeleet ja ennen kaikkea: v ä i s t y k ä ä.
Meidän ikäänkuin kuuluu olla stressaantuneita ja vihaisia koko ajan. Siitä saa arvostusta, koska se kielii ahkeruudesta. Noin olen itsekin välillä ajatellut. Ja väheksynyt (eli kadehtinut) niitä, jotka osaavat toisen tavan.
Työn ohella koko arjen pyörittäminen tuntuu monesti olevan esteenä ihan kaikelle. Ainakin minulle on välillä ollut. Ei jaksa olla ystävä, ei jaksa harrastaa, ei ehdi mitään kun on se siunattu arki jota täytyy niin kauheasti pyörittää. On lapset, läksyt, koulut, lastenkutsut, työt, kodinhoito, laskut, vakuutukset, arvonlisäverot.
Koita siinä nyt olla kaunis ja laiha, kun pitää tätä arkeakin pyörittää.
Oma näkemykseni (ainakin juuri nyt) on se, että koska elämä on arkea ja arki elämää, se ei saa olla vain uuvuttavaa, välttävää tai juuri ja juuri siedettävää. Laskelmieni mukaan sehän tarkoittaisi vain sitä, että elämä on pääsääntöisesti ihan p*skaa. Ei siitä kuitenkaan mitalia saa, ja jos saakin, mitä sitten? Minulla on mennyt aika kauan, että osaan irrottautua vaikkapa tietokoneesta. Olen tällainen sähköpostiin juurtunut yrittäjä, jonka elämäntehtävä näyttäisi välillä olevan meilien lukeminen, niihin vastaaminen ja niistäkin stressaaminen – johtivatpa ne mihinkään tai eivät. Tänään katsoin sähköpostit aamulla. Tein työt Ennen kuin facebook herää, jonka jälkeen kävin luistelemassa. Söin lounaaksi kopin viereisessä kahvilassa siskonmakkarakeittoa ja näkkileipää (jälkkärikeksistä kieltäydyin).
Tulin kotiin, totesin auringon paistavan sisään niin paljon, että olisi joko siivottava tai lähdettävä pois. Lähdin pois; lähdin laskemaan! Puin jonkun (varmaan tyttäreni tai äitini) todella liian tiukat ja myös lyhyet legginsit jalkaan, päälle topat ja ajelin Meri-Teijoon.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin menin laudalla ja oli niin kivaa, että meinasi järki lähteä. Laskeminen on erinomaista vastapainoa myös nostamiselle.
Siellä, yksin auringonpaisteessa laskien totesin, että tämän takia - juuri tämän takia ryhdyin yrittäjäksi. En siksi, että voisin juurtua meiliin 24/7, vaan siksi että unettomille öille voi saada myös korvauksen, jos vaan osaa sen itseltään ottaa ja itselleen antaa. Minulla on mennyt pari vuotta siihen, että uskallan oikeuttaa itselleni tämän. Syyllistymättä siitä, etten tee töitä ja stressaa koko ajan. Ei se väärin ole.
Eikä ollut ruuhkaa.
Pitkä:
Itse tein vitosen sarjat 70 kg:lla. Mulla on mennyt vähän aikaa, että olen löytänyt etukyykkyihin sellaisen tekniikan, joka mahdollistaa laittamaan kunnolla painoja. Pienillä yksityiskohdilla on yllättävän suuri merkitys. Väinö kirjoitti taas hyvän tekstin Voimaharjoittelun perusteet.
“Voimaharjoittelun kolmas sääntö on, että meidän täytyy opetella oikeanlainen tekniikka, jotta voisimme nostaa raskaita painoja turvallisesti.
Tekniikan opetteleminen kuulostaa usein pelottavalta, jopa mystiseltä. Tekniikan opettelussa ei kuitenkaan ole kyse sen kummallisemmasta asiasta, kuin painon nostamisesta ylös oikealla tavalla sen sijaan, että se nostettaisiin ylös väärin.”
Tuo pätee myös kahvakuulan kanssa, vaikkei voimaharjoittelusta olekaan kyse. Tekniikka ei ole mitään juhlallista tai vaikeaa, mutta se on ainoa keino päästä harjoittelussa kunnolla eteenpäin. Kun kerran opettelee mm. otteen, räkkiasennon ja tavan liikuttaa painoa (ja usein myös magnesiumin käytön), liikkeiden tekeminen helpottuu huomattavasti.
Vastakkainasettelussa, kuten jumppatekniikka vs. kisatekniikka ei ole minusta paljoakaan järkeä. Jos haluaa kehitystä (eli ottaa jossain vaiheessa raskaampia painoja tai pidentää sarjoja), kannattaa opetella tekniikka joka sen mahdollistaa.
Liian usein heikoimmaksi lenkiksi jää kädet; eli kahvan puristaminen tai vaikkapa käsivarsien puutuminen, mikä on minusta jopa haaskausta. Esim. työntösarjassa pitäisi jalkojen hapottaa ennen kuin käsi puutuu.
Mitä harjoitteluun tulee, rakastan vanhaa ja asiallista kirjallisuutta. Esimerkiksi Dietrich Harren Valmennusoppi on DDR:n aikainen klassikko, johon palaan aina uudestaan. Mutta ei Poikaurheiluliitto ry:n opaskaan (1935) huono ole.
Ylirasitus on asia, johon innokkaan on helppo kompastua. Vähän kuin että niin kauan kun rauta nousee, sitä nostetaan. Ja jos kerran on salille asti vaivautunut, niin vedetään sitten a i n a täysillä. Se on väärin. Joskus voi, mutta ei viikosta toiseen. Tämä on oikein:
.. jatkuu: “Harjoituksesta pitää jäädä virkistävä ja voimankylläinen jälkitunne. Tämä on tärkeä kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen välttämiseksi, mikä uhkaa vaarallisimpana kompastuksen kivenä kaikessa urheiluvalmennuksessa. Tarkoitamme liikarasitusta.”
Tämän välttää, kun keventää välillä. Hissuttelua ja pikkuhiki.
Kun tasapaino kovien ja keveiden treenien kanssa löytyy, myös kehitystä tapahtuu varmemmin ja pitkäjänteisemmin.
Kirjassa puhutaan kuulantyönnöstä, mutta tokihan tämä sitaatti sopii myös kahvakuulaan: “Hyvästi työnnettynä kuula ei tunnu painavan lainkaan, juuri lähtiessään vain somasti vastaa käteen.”
Luen mainiota kirjaa, joka ei olekaan pelkästään urheilijoiden kirja. Nils Fabriciuksen Kuntourheilun opas (v. 1947) on ajankohtainen.
Fabricius ottaa kantaa mm. siihen, miten “koneellistuminen on vähentänyt työpäivän kokonaisrasitusta” ja koska liikettä ei työn puolesta tule, väestö on kovin huonossa kunnossa. Näin vuonna 1947.
“Kuitenkin on useimmiten asian laita niin, että että urheilulle ei riitä kovinkaan paljon aikaa, kun työn ulkopuolella on on myös täytettävä kaikki velvollisuudet kotia, seuraelämää, opiskelua jne. kohtaan. Siten olisi suureksi eduksi, jos voitaisiin määritellä, millä tavoin nopeimmin ja hauskimmin voisi puuttuvan voimankulutuksen saada korvatuksi.”
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mitä kevyempää työtä tekee, sitä raskaampaa tai kuluttavampaa urheiluharrastuksen pitää olla, jotta terveys ja tasapaino säilyy. 8 tunnin toimistopäivän jälkeen ei varmasti ole järkevin valinta mennä kuntosalilaitteeseen istumaan. Tarkista tästä oma voimankulutuksesi työssä, jota teet.
Ompelijatar esimerkiksi kuluttaa työpäivänsä aikana niin vähän, että hänen kannattaa miettiä, riittääkö sauvakävely kerran viikossa. Ei siksi, että pitäisi saada vatsalihakset näkyviin, vaan koska:
“tiedämme kokemuksesta, että henkinen työ on liian kevyttä pitääkseen tekijänsä fyysillisesti normaalina”.
Pesijättären tilanne on tässä mielessä parempi: urheilun ei tarvitse välttämättä olla niin rankkaa, koska työ on kuluttavampaa. Ehkä on hyvä tutustua eri lajeihin ja selvittää, mitä olisi peruskunnon kannalta järkevintä harrastaa.
“Ruumiillisen suorituskunnon ratkaisevana tekijänä eivät suinkaan ole valtavat lihakset eikä myöskään ole kysymys yksinomaan sydämestä ja sen suorituskunnosta, vaan kaikkien elimien ja siten ruumiin jokaisen solun kudosnesteen, kudoksien ja veren rakenteesta ja toimintakyvystä.”
Kokonaisvaltaisuus ja peruskunto ovat yksittäisiä lihaksia tärkeämpiä:
“Nyt käsitämme myös hyvin sellaisen mahdollisuuden olemassaolon, että harjoitamme lihaksistomme hyvinkin voimakkaaksi ottamalla kehitettäväksi vain pienen lihasryhmän kerrallaan, jolloin kukin lihas saa kyllä voimakasta harjoitusta, mutta voimankulutus koko ruumista silmälläpitäen pysyy pienenä ja elimistön suorituskyky samoin.
Vasta kun suuremmat lihasryhmät toimivat pitemmän aikaa, nousee voimankulutus lopullisesti huomattavaksi.” Päivän arvoitus on, mikä tai mitkä lajit mahtaisivat olla sellaisia, joissa liikeradat ovat tarpeeksi suuria ja harjoittelu tarpeeksi rasittavaa ollakseen hyödyllistä paitsi lihaskunnolle, myös hengitys- ja verenkiertoelimistölle?
Etteivät ompelijatar ja räätälikään kehittäisi vain yksittäisiä lihaksia, vaan myös kuntoa. Löytyisikö lajeja, joissa nopeimmin ja hauskimmin saisi puuttuvan voimankulutuksen korvatuksi? Ehkä jopa yksinkertaisesti?
Voisiko olla näin:
Kehossa on 650 lihasta, joista 450 on käytössä kun tehdään kepillä tai tangolla tempaus kyykkyyn. Kuulin juuri näin. Jos siis harjoittaa yhden lihaksen per päivä, eikö koko kehon treenaamiseen kuluisi kaksi vuotta?
Tempaus kahvakuulalla taas tehdään heilauttamalla kuula alhaalta, jalkojen välistä suoralle kädelle ylös. Kun tekniikka on kohdillaan ja liikkeeseen saadaan vauhtia ja voimaa, tätä voidaan melko raskaallakin painolla toistaa useita minuutteja ilman taukoa. Ja näin siinä käy:
“Ulkoisesti havaitaan voimankulutuksen kasvu hikoiluna (lihastoiminnan yhteydessä syntynyt liika lämpö poistuu), hengityksen kiihtymisenä (muodostuneen hiilihapon poistaminen), sydämentoiminnan kiihtymisenä (veri kuljettaa uusia aineita lihaksiin ja poistaa niistä kuona-aineita). Muut ilmiöt, kuten erityselimien ja ruoansulatuselimien toiminta, eivät ole niin välittömästi havaittavissa, eivät liioin ne lukemattomat tapahtumat, jotka aiheutuvat toiminnan synnyttämästä voimankulutuksesta.”
Ratkaisu: Etsi vaikkapa lähin SPNL:n alainen painonnostoseura ja kysy aikuisten punttikouluista. Mene keppijumppaan. Tai hakeudu hyvään kahvakuulaoppiin, jossa saat opetusta perustekniikoihin. Mitä harjoitteluun ja kuormituksen lisäämiseen tulee,
“vasta liikkeen hallitsemisen jälkeen on voiman ja nopeuden lisäämisestä hyötyä”, kuten tässä todetaan: Keppijumpan perusliikkeitä. Juhani Salakka 2004.
Pidän helmikuussa kaksi kurssia nostamisen perusteista. TÄSTÄ löytyy lisätietoa kurssien sisällöstä. Painotus on perusliikkeiden tekniikoissa, ja kurssit sopivat kaikille. Aloittelija pääsee alkuun ja kokeneempi saa tarkistusta tekniikoihin.
Turku 11.2 klo 12.15-16.00. Sali 82 Saippua-Centerissä.
Hinta 60 €, ilmoittautumiset kukkakaarina.laakso (at) gmail.com
Tulkaa ja ilmoittautukaa heti! Näitä ei jonoksi asti ole tapana järjestää, joten paikat viedään yleensä nopeasti. Näitä ei jonoksi asti ole tapana järjestää, joten paikat viedään yleensä nopeasti. Vuoden 2011 leirit oli aina täynnä ja kaikki iloisia ennen, aikana ja jälkeen. Tietenkin! Paitakuva Icechamber-totuudet.
Nyt, kun oman joukkueen nostajilla on ensimmäinen vuosi kisaamista takana, on hyvä hetki kirjata ajatuksia. Vuoden aikana on tapahtunut paljon – olen kyllä onnellinen, että saan valmentaa noin upeita ja ahkeria naisia.
Neljä kymmenen hengen joukkueesta eli Tiiti, Kirsi, Kristiina ja Taija nostivat ensimmäisen vuotensa aikana itsensä Suomen ennätyslistojen ykkösiksi. Näiden lisäksi myös Eveliina, Milla ja Outi tekivät loistotuloksia ja porukka pokkasi jopa arvokisamitaleja SM-kisoista. Mukana on ollut myös Sami, joka voitti Ryhdin LC-kisan ja teki Suomen tähän saakka kolmanneksi kovimman tuloksen 20-kiloisilla.
Hauskinta tässä lienee se, että kymmenestä naisesta vain kaksi on ottaneet minuun yhteyttä siksi, että on halunnut kilpailla. Muiden kanssa olemme aloittaneet kuntoilusta, mutta kun tekniikat ja treenit on alkaneet sujumaan, myös kisaaminen on tuntunut luonnolliselta.
Tai no, enemmän tai vähemmän luonnolliselta, mutta ennen pitkää lähes jokainen on jo löytänyt itsensä lavalta. Harva kai osasi etukäteen aavistaa, että laji veisi mennessään näin riemukkaasti. Mutta niin se tekee.
Tulokset ovat kansainvälisestikin hyvää tasoa, kuten vaikkapa Kirsin 209 tempausta 16-kiloisella ja Kristiinan 201 työntöä 16-kiloisella. Näillä numeroilla voi mennä mille tahansa kansainväliselle lavalle tietäen, että tulos on hyvä.
Vielä kaksi vuotta sitten, eli toukokuussa 2010, oma kilpaileva joukkue oli vain unelma, jonka sanoin ensimmäisen kerran ääneen Sport-lehden haastattelussa. Olin Sanomien studiolla käsi paketissa kertomassa hienosta lajista, josta moni ei silloin ollut kuullutkaan. Juttu oli koostettu otsikolla Tuntemattomat mestarit, jossa edustin tietysti kahvakuulaurheilua.
Pakko myöntää, etten ole juuri tällä hetkellä lajissani kaksinen urheilija, mutta valmentamisesta on tullut sitäkin tärkeämpää. Matka tähän on tietysti ollut aika pitkä. Kuten matka koko lajissa, sen edistämisessä ja kaikessa mikä ikinä siihen liittyy. Ajallisesti tähän on mennyt vasta puoli vuosikymmentä, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Voisi sanoa, että viiteen vuoteen ei ole kulunut yhtäkään tuntia, etten olisi ajatellut nostamista ja lajia. Kun ryhdyin valmentamaan vuonna 2010, ei ole kulunut montaakaan tuntia, etten olisi ajatellut myös jotakuta valmennettavistani.
Koko joukkue syntyi puolivahingossa, kun päätin alkaa pitää pk-seudulla asuville valmennettavilleni yhteisiä treenejä. Välillä mukaan tuli Outi Pohjanmaalta ja Liinu Jyväskylästä saakka. Pikkuhiljaa syntyi vahva tiimi, joka on todennäköisesti tälläkin hetkellä keskenään sukeltamassa tai sahaamassa hirviä. Arvaamattomia ovat naisten tiet, mutta äärimmäisen kovia treenaamaan ja tekemään töitä.
Valitettavasti tällä hetkellä porukka on maantieteellisesti sen verran hajallaan, että pystyn vain harvoin vetämään treenejä itse, mutta toistaiseksi tämä on toiminut loistavasti myös etänä. Olen blogannut yhteistreeneistä pitkin matkaa välillä Kukkaistytöistä, välillä Mafiasta tai Rautaneidoista puhuen. Rakkaalla lapsella on tuhat nimeä. Tässä huhtikuisessa videossa alkaa jo olla jopa vähän nostalgiaa, eikö vain?
Onnekas vahinko, eli joukkue, todistaa silti ainakin yhden asian: jos jotain toivoo, se kannattaa sanoa ääneen ja mielellään valtakunnallisessa naistenlehdessä kuvan kanssa. Unelmista tulee totta kun joku toinen kirjoittaa ne ylös.
Käytän ohjelmien teossa sitä oppia, minkä olen itse saanut kun aktiivisesti kilpailin ja Catherine Imes minua valmensi. Tuolloin kiersin jatkuvasti milloin missäkin, Amerikassa, autotalleissa ja kellareissa etsimässä tietoa lajista, nostamassa, opettelemassa tekniikoita ja kouluttautumassa tai kisaamassa. Tässä on mennyt ainakin rahat, päivätyö ja ihmissuhteet – myös mielenterveys – mutta mitäpä ihminen ei nostamisen takia tekisi.
Käyttämieni ohjelmien ja treenimenetelmien taustalla on WKC:n Fedorenko -metodi, tuttavallisemmin ja lajin kansainvälistä historiaa tunteville One True Way eli OTW. Kerron menetelmästä, ohjelmoinnista ja kehityksestä lisää seuraavissa osissa. Samoin julkaisen valmennettavien omat kommentit ja kokemukset menneestä vuodesta testimoniaalien muodossa.
Tälle vuodelle olemme joukkueen kanssa perustamassa yhdessä seuraa. Koska suurin osa joukkueen naisista on käyneet WKC Fitness Trainer -koulutuksen ja ovat hyviä nostajia, seuralta tullee saamaan apua myös valmennukseen, ohjaukseen ja ohjelmointiin. Tätä en toki voi muiden puolesta luvata, mutta melkein jo taisin luvata. Kaikki ovat seuraan toki tervetulleita kaikin mahdollisin keinoin, kaikkialta maailmasta. Perustuksia rakennetaan juuri.
Tässä muutamia sekalaisia kuvia, joissa on itse asiassa aika vähän nostamista mutta sitäkin enemmän naurua. Aina voi nostaa itsensä iloiseksi. Aina.
Perimmäinen taika löytyy raudasta. Kävin hikoilemassa M/S Mariellan matot salin lattialle, toimii joka kerta. Kuten tiedätte. Nopeat työnnöt, OALC, tempaus. Vähän raskaammat työnnöt .. ja niin edelleen.
Olin juuri kaksi päivää Suomen Painonnostoliiton laivaseminaarissa. Lähdin tunti sitten Katajanokan satamasta ajamaan kohti Turkua kädet täristen. Vapinaa siksi, että pari lepopäivää M/S Mariellan hapettomassa sisätilassa teki levottomaksi, enkä malta odottaa että pääsen salille mankkaamaan kuulia ja nostamaan. Mutta kädet tärisi myös siksi, että oli pakko päästä kirjoittamaan tämä asia – joten pysähdyin koneen kanssa Lohjan ABC:lle. Tietenkin.
Nostaminen on ihmeellistä. Painonnosto on ihmeellinen laji. Kahvakuulan nostaminen on ihmeellinen laji. Sanonko vielä kerran?
Liikkeet joita näissä lajeissa tehdään on upeita, monipuolisia, terveellisiä, suuria, kokonaisvaltaisia ja parhaita mitä maailmassa on. Nämä ovat lajeja, joista ihmiset kiittävät loppuelämänsä. Ei tarvi pelätä liian isoja lihaksia, koska niitä ei tule. Ei tarvi pelätä jumeja, koska niitä ei tule. Tarvitsee vain opetella tekniikat ja taivas aukeaa! Ja mikä parasta: se näköjään aukeaa aina uudestaan ja uudestaan.
Olen itse harjoitellut painonnostoa lokakuusta saakka. Kun nyt ensimmäistä kertaa laivaristeilyn kunniaksi puin ‘oikeat vaatteet päälle’ sitten .. no, lokakuun – ensihuomio oli se, että vyöhön pitäisi tehdä pari reikää lisää. Rauta lisääntyy, ihminen tiivistyy. Teistä en tiedä, mutta siitä minä pidän.
Olen ollut liiton toiminnassa mukana enemmän tai vähemmän vuodesta 2008 saakka, kun meidän laji meni Painonnostoliiton alle. Kävin jo silloin itsekin painonnoston valmentajakoulutuksen, mutta se oli minulle liian aikaista. Olin kiinnostunut vain kahvakuulaurheilusta ja keskityin täysin siihen seuraavat neljä vuotta. Kun nyt syksyllä olen viimein alkanut harjoitella painonnostoa, toinenkin taivas on alkanut aueta.
Tätä on nyt hyvin vaikea alkaa pukea sanoiksi tässä tilassa mutta ehkä se tosiaan on niin, että kun rauta lentää, ihminen laihtuu ja kaunistuu. Jotkut sekoavat vuosikausiksi (kuten minä), toiset loppuelämäkseen. Sitä kutsutaan intohimoksi. Ei tarvi rakentaa taloa tai haluta naimisiin, kun voi keskittyä nostamiseen.
Ei tässä nyt kerkee muuta, sori.
Samalla kun itse vaahtoan nostamisen hienoudesta, sen terveyttä ja elämää mullistavista vaikutuksista, ymmärrän täysin ihmiset jotka palavat täydestä sydämestään omalle asialleen. Vaikka se olisi jokin asia, josta en itse varsinaisesti innostu – joku paleo, new age, Crossfit, spinning, 5-fingers, kehonrakennus, buddhalaisuus, Yö tai Mamba – en silti ole mitään varsinaisesti vastaan. Ja loppujen lopuksi, kaikki tuntevat toisensa tässä maassa, eikä dissaamisessa olisi järkeäkään. Jotenkin aina ajattelen, että kaikki nyt ymmärtää. Ei ikinä millään pahalla, mutta aina täysillä.
Rakastan ihmisiä, jotka menevät oman asiansa kanssa eteenpäin haukkuvista karavaaneista huolimatta, kun asia on hyvä.
Nostaminen tekee iloiseksi! Sain viikonlopun aikana hahmoteltua omaa kevään koulutuskalenteriakin, viimein, ja tuumailin josko keskittäisin kevään ajan työt opettamiseen. Juuri kun olin hetken ajan masentunut ja stressissä, iskikin taas uusi kipinä. Näin se homma etenee. Mutta koska puhun ja kirjoitan nostamisesta niin paljon, täytyyhän sitä myös opettaa.
siellä esillä. Hyvä Milla!
Laskeminen on erinomaista vastapainoa myös nostamiselle.
