Final Call for Miss Laakso, gate is closing. RUN!
Terveisiä turkulaisen keittiön lattialta! Pakko vielä kirjoittaa. Tämä online-muutto on nostanut mun blogin seuraajat vakkaristi ihan hyvälle tasolle. Ennen saattoi (satunnaisesti) olla jotain noloja 700 päiviä, nyt kuljetaan 1000+ koko ajan. Muuttoangstiin voi kaiketi samaistua paremmin kuin rautapallojen nykimiseen, joten ymmärrän ilmiön. Joten heippatirallaa, täältä pesee!
Teen työkseni kahvakuulaohjausta, copywriterin ja toimittajan töitä. Neljäntenä ajattelin ottaa valikoimaan muutot. Suppean kilpailija-analyysin mukaan Niemi muuttaa kaiken. Ei siinä mitään, kiva heille. Minun firmani olisi Usko. Ja usko siirtää vuoria! Vaviskaa, kilpailijat! 
Muutto on pian finaalissa. Enää jäljellä “vain” kamojen roudaus, se viimeinen pakukierros, jonka jälkeen minä olenkin Helsingissä. Tulenko takaisin Åboon, no tottakai, ainakin joka toinen viikko. Se täytyy sanoa, että muuttostressi ja päiväkausien kantaminen aiheuttaa jännää hermosärkyä. Tiedättekö, sekä solutasolla kylmivää vitutusta että fyysistä luiden kolotusta – vähän samantapaista mitä clubbellilla treenatessa saa aikaan. Lisää hermosärkyä aiheuttaa käytännön asiat.
VIKALISTA:
- Olen pakannut kaikki vaatteet ja kengät jonnekin alimmaiseksi, joten muutan varvassandaaleissa.
- Mulla on ollut netti Kaapelista, joten otan modeemin mukaan. Haluan Welhon netin samantien auki, kun on kerta se modeemikin itsellä, mutta en jaksa enää soittaa ja kuunnella Stand By Metä yhtään kertaa. Ko. firman nettisivut on liian värikkäät ja pallomaiset, jotta kykenisin toimimaan siellä.
- Kiitos tämän, olen jo etukäteen ihan kypsä. Jos tätä lukee joku Welho itse, saa sanoa mitä nyt pitää tehdä.
Todellisuudessa muuttaminen on vähän haikeaa. Olen asunut Turussa vuodesta 2001 asti. Muutin tänne Helsingistä, kun sain opiskelupaikan Turun Taideakatemiasta. Ja kyllähän yhdeksään vuoteen elämää mahtuu. 
Mutta koitan pakata kamani itkemättä, nyt ei ole sen aika. Muisteloihin vaipuminen kalkkiviivoilla on tasan viimeinen virhe, minkä nyt voisi tehdä. Pyhät Nuket ja Madonnan Material Girl -sinkut tekivät sen jo kerran, hehee.
Enpä koskaan kiintynyt tähän kaupunkiin (olen tamperelainen). Vuodesta toiseen miettinyt että josko muuttaisi ja jonne, ja viimein se on käsillä. Turussakin olen ehtinyt asumaan noin seitsemässä eri asunnossa, joten on tässä saanut pakata kerran jos toisekin.
Mutta tottakai lähteminen saa aina aikaan tietynlaisen lohduttomuuden tunteen. Tekisi mieli heittäytyä äksänä tyhjän olohuoneen lattialle huutoitkemään, että voisiko JOKU nyt saatana siirtää tämän paskan ykkösellä POIS, mutta ei – eihän työt tekemällä lopu.
Siispä vielä kääritään hihat ja ryhdytään hommiin.
