Muistin tässä yhtenä päivänä leffan Trainspotting. Olen viime kuukausien aikana väsymättä julistanut Tyler Durdenin ja FightClubin sanaa, mutta täydellisen autuaasti unohtanut että saman ideologian perässä rummutin myös silloin, kun Trainspotting tuli leffoihin. Olen niiiiiin vietävissä. 
Oikeasti Chuck Palahniuk on nero, mutta ei sitä ensinäkemältä välttämättä tajua. Katsokaa nyt se FightClub tai lukekaa edes sitaatteja!
Kun näin FightClubin ekaa kertaa, ajattelin että kylläpä se rokkaa. Totta tosiaan: This is my life and it’s ending one minute at a time. Onpas hyvin sanottu, kannatan! Hienoa että noin hyvin sanotaankin. Kivakiva.
Monesti sitä muka ymmärtää ja nyökyttelee ja on samaa mieltä; mutta joskus voi kulua VUOSIA ennen kuin ne asiat oikeasti sisäistää ja ymmärtää.
Yhtenä alkukevään päivänä totuus iski ohimoihin niin että tärähti. Ei jumalauta! Täällä tosiaan eletään vain yksi elämä, ja koko ajan, minuutti kerrallaan se on aina vaan lyhyempi. Se iski silloin oikeasti aika kovaa. Totuus oli karmeaa kohdattavaa!
Ja niin – pakotin itseni tekemään listoja siitä, mitä haluan elämältä. Mitä haluan tehdä? Haluanko olla onnellinen? Ja jos, niin mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi?
Sitten otin vähän loparit ja tein vähän muutoksia ja tässä sitä nyt ollaan: tiistaiyönä klo 0:36 blogataan niin että kynnet naukuu. Ja ei, tässä mitään superonnellisia olla ensinkään mutta mahdollisuudet siihen on kyllä (kuka tahansa nainen tietää miten ovuloidaan aivot pellolle ja skitsoillaan niin että puut kaatuu ja metalli maatuu, mutta mennään nyt näillä mitä on).
En mielelläni käytä termiä downshiftaaminen ja vielä vähemmän sen suomennosta leppoistaminen. Se kun kuulostaa eläkeläisten huovutuskerholta .. eikä siinä että sekään väärin olisi. Mutta en minä parhaalla tahdollanikaan tätä voi “leppoisaksi” sanoa. Ihan sairaan siistiksi vaan!
Tietty joskus alkaa hermostuttaa. Vaikka silloin, kun tulee Kelasta kirje että ne aikoo evätä multa jotain mitä en ole koskaan edes saanut. Tai kun lapsi heittää iltarukouksessa että “Kiitti vaan Jumala, että ollaan näin köyhiä! Ennen meillä oli kymppi ja nyt vaan kakkonen” (toki me vaan kierittiin naurusta ja heitettiin läpyt ). Tai kun tulee yllättävä hammaslääkärikeikka, jota ei olisi varaa hoitaa.
Mutta en mä nyt tiedä. Jos palaan päiväduuniin ja varmaan liksaan, saan kyllä asuntolainan. Mutta sitten mulla ei kuitenkaan ole aikaa oleskella siinä talossa, kun pitää tehdä duunia että saa maksettua pois sitä taloa, jossa ei ole koskaan aikaa olla, koska on töissä tai ajamassa töihin jotta saa maksettua sitä autoa, jolla voi ajaa töihin että saa maksettua sitä taloa.
Ja kun nyt olen taas Kukka 16 vee ja luen tuon Trainspotting-julisteen läpi pari kertaa, tulee mieleen että enpä mä sitä astianpesukonetta ole koskaan tahtonutkaan. Niistä pesuaineistakin jää kuulemma hirveesti kemikaalijäämiä astioihin.
Ihan järkyttävän hienoja ajatuksia! Olen käynyt nyt melkein samat ajatusketjut läpi ja on niin mukava huomata etten ole yksin pohtimassa näitä “yhden elämän odotuksia”.
Kiitos Pete! One life to live!
Samaa mieltä! Minimoi kulut!
Tälläki hetkellä asun vanhan teurastamon kylmätilassa. Vuokra nolla ja takana kierrätyskeskus, jossa voi hakata lekaa, treenata renkailla, juosta ja kuulailla
Hehee, ja aivan mahtavia juhlia saa pidettyy tehdashalleissa. Muutama satku riittää hyvään safkaan ja kaikki muu on plussaa!
Päivitysilmoitus: Leijona suuhun ja päivän lammas mukaan, kiitos. |