Blogia kauemmin lukeneet tietänevät, että tein täyden alanvaihdoksen noin puolitoista vuotta sitten. Luulin, että siirtymä mainosalalta itsenäiseksi yrittäjäksi, uudelle alalle (liikunta, terveys) olisi avain ‘vapauteen’ ja vähän letkeämpään elämään, ainakin työn suhteen. No, olin aika väärässä: koskaan en ole ollut niin stressaantunut, kuin ryhdyttyäni yrittäjäksi.
Hetken tuolloin jopa kuvittelin, että olin oikea downshiftaaja, mutta harvoinpa olen ollut niin väärässä kuin silloin. Olin tuore yrittäjä, ja se on eri asia kuin leppoistaminen. Alanvaihdos oli varmasti oikea ratkaisu, vaihtelu teki terää ja joka tavalla se kannatti. Pakko silti myöntää, että vasta nyt alan pikkuhiljaa aidosti ymmärtää asiat, joista silloin puhuin tai alaa vaihtamalla etsin.
“Oravanpyörästä hyppääminen” ei todellakaan tuonut autuutta, aikaa ja vapautta, vaan se heitti niskaani vielä pahemman pyörän. Yrittäjänä saa itse valita työajat – ja minä valitsin huomaamattani 24 h. Näinhän tuoreen yrittäjän useimmiten tulee ja näennäisesti kannattaakin tehdä. Ei tietenkään oikeasti kannata, mutta jos ei osaa muutakaan tapaa, se tuntuu oikealta.
Ei tuore yrittäjä voi alkaa leuhkaksi ja rajoittaa hommia. Yrittäjän pitää olla kiitollinen jokaisesta työstä, asiakkaasta, sähköpostista ja yhteydenotosta – silloinkin kun niitä on murhaavan paljon. Jotenkin näin. 
Puolitoista vuotta luin sähköpostia aamusta iltaan, yölläkin, ihan varmuuden vuoksi. Halusin vastata kaikkeen heti, reagoida, olla tavoitettavissa, olla valmis ja hyvä ja vastuullinen.
Mitä en huomannut, oli se että juoksin pahemmassa oravanpyörässä kuin ikinä päivätöissä ollessani. On vaikeaa olla kiitollinen, jos on niin ahdistunut että jo sähköpostin avaaminen tuntuu vastenmieliseltä – sieltähän vyöryisi kaikki taas niskaan eikä aika riittäisi edes vastaamiseen. On vaikeaa olla kiitollinen, jos tuntee syyllisyyttä vastaamattomista meileistä ja tekemättömistä töistä.
Olen aina välillä lukenut Hidasta elämää -blogia, ja semikateellisena ihmetellyt, miten hemmetissä ne sen tekevät?
Nyt alan itsekin olla aika lähellä. Viime yönä oivalsin, että kyse ei omalla kohdallani ollut lainkaan siitä, että otin lopputilin, vaihdoin alaa, tai että sain enemmän tai vähemmän aikaa tärkeille asioille (laji, valmentaminen jne).
Se, mitä piti tapahtua, oli muutos ajattelussa – ehkä jopa arvomaailmassa. Ja se on aina hidasta. Olen edelleen vasta matkalla, mutta askeleen lähempänä.
Olen aika hidas. Minulla kesti puolitoista vuotta oivaltaa, että elämäni muutos (tässäkin asiassa), lähtee omasta ajattelusta. Nyt olen portaalla yksi. Osaan jo paremmin laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, sulkea sähköpostinkin.
En enää hengitä henkiseen paperipussiin jos asiat vyöryvätkin niskaan. Ymmärrän, että kiire ei auta minua, vaan se pahentaa itse itseään. Jos alan tärisemään to do -listani edessä, en saa paperia koskaan kauniisti tyhjäksi, enkä myöskään tee töitäni niin hyvin kuin voisin.
Sille mikä on tärkeää, on aina aikaa. Jos tyttäreni haluaa että leikin hänen kanssaan, mutta “en ehdi kun on nämä työt”, sehän tarkoittaa (ainakin hänelle) että hän ei ole yhtä tärkeä.
“Kiire syntyy vääristä valinnoista. Kaikilla on aikaa siihen, mitä he pitävät tärkeänä. — Kiire syntyy siitä, ettemme osaa päättää mikä on arvokasta ja mikä ei. Valitsemme sen tähden mahdollisimman paljon “arvokasta”. Lopulta meillä on niin paljon arvokasta, ettei aika riitä kaikkeen.”
Tommy Hellsten, Saat sen mistä luovut
Asialliset hommat hoidetaan, muuten voidaan olla kuin Ellun kanat, tiesi Tuntematonkin. Eikä siinä ole mitään laiskaa tai joutilasta tai vetelää. Siinä on se vaikeasti oivallettava “taika”, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin tuntemattoman lähettämä sähköposti. Kyllä se meili siellä laatikossa pysyy, mutta ihmiset ympärillä aina eivät.
Naiivisti ja lapsen silmin yksinkertaistettuna, mutta pätee silti mielestäni kaikkiin: “Jos sinä et ole minun kanssani, vaan valitset jonkun muun minun sijaan, laitat sen kaiken muun edelleni, se muu on tärkeämpi.”
Ihmiset eivät tunnu olevan kovin tärkeitä toisilleen enää, ei, nyt kun nämä työt ja tämä sähköposti ja vielä interwebbikin.
Kynttiläkuvitus ei sinällään liity mihinkään, mutta heräsin aikaisin ja tuumasin että päivän työt voisi aloittaa vaikka sytyttämällä pari tuikkua. Onko meillä mukavaa, onko? 
Rutistus. Toinen yrittäjä täältä messuhulinakauden ja vuoden pahimpien kiireiden keskeltä toteaa, että koskaan ei ole liian kiire lukea hyvää tekstiä rauhoittumisesta. Kiitos tästä.
Mua auttoi paljon kun opin jakamaan isotkin norsut pieniksi osiksi. Vaikka todo-lista piteni kilometrin mittaiseksi yksittäisten palikoiden koko on sellainen että ne handlaa monesti minuuteissa. Kumman aikaansaavaksi itsensä tuntee kun saa vedettyä tunnissa viisi viivaa töiden yli. Sitäpaitsi todo-listauksen viemä 10 minuuttia tulee mennentullen takaisin siinä että on jo etukäteen vähän funtsinut prosessien tärkeyttä.
Melkoisia totuuksia ja sai itsenkin miettimään asioita ja niiden tärkeyttä ja tärkeysjärjestystä. Hienoja ajattelemisen aiheita, mitä muuten Maanantaisoturikin on täynnä
“koskaan ei ole liian kiire lukea hyvää tekstiä rauhoittumisesta. Kiitos tästä.”
Hyvä kiteytys Pörrö, kiitos siitä!
Tässä on aika opettelua, mutta kaikki aikanaan, varmasti — ja mielellään ennen kuin uupuu mihinkään. Se, että “saa tehdä omaa juttua” on ihana lahja, mutta myös kavala sellainen.
Katri
– on jännää että olen aikoinani oivaltanut ajattelun merkityksen elämäntapojen kohdalla, mutta tässä kohtaa en. Saman ajattelun jalkauttaminen työhön ja siihen suhtautumiseen vaatikin samanlaisen prosessin, jonka ymmärtää vasta sen keskellä tai sen jälkeen. Ja ainakin se on ihan yhtä hidasta.
Tosi hyvä teksti. Tuli vaan vähän surku sinua kohtaan….:’(
Voi, kunpa voisi antaa vaikka omasta vuorokaudesta sulle muutaman tunnin lisää <3
T. Laura
Just presiis näin ja noin Kukka. Tervetuloa meidän väärinymmärtäyrittäjien joukkoon.
Itsellä on mennyt 2-3 vuotta nyt siihen, että löydän keskitienoon kassavirran ja elämän välillä. Olen kuitenkin aina vaan lähempänä, joten ei se turhaa ole ollut.
Ihana Kukkis <3 Rupesin ajattelemaan, ja samantien myös kaivelemaan muistini sopukoista että millähän hyllyllä se Hellsten kotona majaileekaan.
Sille mikä on tärkeää, on aina aikaa.
Tämän kun muistaisi aina kun ahdistaa. Ja vielä oppisi tiedostamaan ne oikeasti tärkeät
Komppaan. Elämä, jokainen päivä, on jatkuvaa säätämistä ja tasapainottamista. Sitä päivää ei tule, että kaikki, todella kaikki, asiat olisivat ihan järjestyksessä. Tai, että ne odotuslähtöisesti pysyisivät siinä tilassa. Mitkä asiat sitten laittaa sinne päin, riittävästi kuntoon ja mitä sitten hienosäädetään viimeisen päälle. Mistä me sen tietäisimme? Hoivatkaamme sitä eniten, jonka pelkäämme eniten kadottavamme. Tämä matka on varmasti se juttu itsessään, ei päämäärä. Meillä miehen poloilla tuppaa vaan se päämäärä ja asioiden ratkaisu, olemaan niin tarkasti mielessä, että matka siinä välissä meinaa unohtua. Onko kaikki tärkeää mitä MINÄ teen? Ja ellemme tee matkaa niin emme tavoita päämäärää. Siinä tohinassa voi hävitä ne, joita eniten haluamme pitää itsellämme. “Iskä painiksä vähän mun kanssa kohta?” (A. 9v.) “Joo, ihan kohta, mä teen tän homman ensin.”… “Tuuksä sanoo mulle hyvää yötä sitten ku sä ehit?” Ei, se vaan EI saa jatkua näin! Se loppui just nyt.
Kiitos Kukka, kun avasit itsesi ja meidät muutkin wannabe-hidastajat tekstissäsi!
Vau ja auts! Kyllä osuu ja uppoaa. Miten ne kotijoukot (jotka ihan OIKEASTI) merkitsevät elämässä eniten joutuvat toistuvasti odottamaan aikaa ja huomiota. Nyt pitää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen konkreettisesti eikä vain ajatuksissa.
Kiitos Kukka ihanasta blogista!
Olen myös minä tehnyt valinnan. Työskentelin rahoitusyhtiössä kirjanpitoryhmässä, kun jouduin kadulla väkivallan uhriksi. Siitä sain sysäyksen lähteä muuttamaan elämäni suuntaa. Hain Käsi-ja taideteollisuusopintoihin ja sillä tiellä olen. Ei tämä helppoa ole, mutta tiedän, että jokainen päivä uusi ja haasteellinen eri tavalla kuin entinen. Jos olisin jäänyt entiseen olisin monia yt-neuvotteluita ja ahdistuksia läpikäynyt. Parasta elämässä on että, voin amk-tutkintoa hyödyntää kaikkialla ja luoda koko ajan uutta ja tuotekehitellä jo valmiita ideoita ja – tehdä unelmista totta.
Itse aloitin yrittäjyyden kun lama iski 90-luvun alussa. Oli aika rankkaa tajuta että broidi sai enemmän rahaa kuukaudessa olemalla työtön,kun minä olin työpaikalla klo9-18. Silloin ei ollut kännyköitä(muilla kuin rakennusalan diilereillä) ja siellä piti olla vaikka hommia oli joskus vaan 2 tuntia(klo 9 ja klo 16.00) Kesti usemman vuoden saada homma pyörimään kunnolla!! Taloudellisesti oli useasti tiukkaa! Mutta nyt luulen löytäneeni golden ballin!
Teen töitä sen verran kun tarvitsee,en enempää! Asiakkaille EN anna kännykkäni numeroa tai e-mailia! Teen duuniani pyhällä innolla mutta eroitan työn ja vapaa-ajan selvästi ! Jos tekee liikaa(esim;työtä,treeniä,juhlia,lukemista ym) se alkaa lopulta tympiä ja tappaa lapsenomaisen innostuksen asiaan! Sen jälkeen sitä onkin vaan “leipäpappi” ja siihen muottiin en halua! Välillä pysäytän itseni lukemallaesim Echard Tollea tai Gangajia. Molemmat ovat sisäistäneet läsnäolon voiman! Joskus sieltä tarttuu jotakin takinliepeeseen.
Siis kiitos tästä, kuulostaa monella tapaa niin tutulta. Vähemmän on enemmän- tai jotain muuta viisasta kai
– jos sen tosiaan useammin muistaisi siellä käytännön tasolla. ” Kyllähän mä tiedän että pitäis – tai ois hyvä”…jaada jaada 
Ihan mahtava kirjoitus!
Itteään on helppo kusettaa, mut onneks “joku sisimmässä” ei mene siihen lankaan