Erikoislauantai! Ensin joukkueen kanssa 2 tunnin treeni Spartan Centerillä. Me ei treenata yhdessä liian usein koska asun muualla kuin muut, joten nämä on tekniikan ja kaiken takia supertärkeitä kokoontumisia.
Melkein aina näissä treeneissä testaillaan raskaampia työntöjä. Raskas yhden käden työntö on mun kokemukseni mukaan paras apuliike paitsi tietysti työntöön kisapainolla, myös tempaukseen ja kahden käden työntöönkin. Satu lähti salilta 24-kiloinen mukanaan ja Krissen kanssa otettiin 28 kg mukaan kuvioon. Olen vahvasti raskaiden kuulien puolesta, mutta silti aika varovainen. Vaikka voimaa jaloissa riittäisikin, pitää muistaa että paino on ranteen ja käsivarren päällä – naisen ranteet ja käsivarret eivät kestä heti painon kuormaa.
Takana pitää olla tarpeeksi treeniä kevyemmillä kuulilla – ylipäätään eteneminen menee rauhassa 12 –> 16 –> 20 –> 24, eikä kaikille esim. 28 kg sovi koskaan. Itse olen murtanut käden etenemällä liian nopeasti ja raskaasti, joten maltti on valttia vaikka se tylsin tie onkin. Varsinainen bone breaker mulla oli kyllä 36 kg.
Tämä on Turun paras nurkka, vaikka omat kuulat olen sinne tuonutkin. Ihan kevyttä diivailua kun vain omat, vanhat ja ruosteiset kelpaa. TÄSSÄ juttu kahvojen eroista. Sillä on aika paljonkin väliä.
Treenin jälkeen käytiin Kertussa. Krisse on varmasti mielissään tästä hyvästä kuvasta mutta ei nyt ollut parempaakaan ja haluan tämän laittaa. Sori!
Hampparibuffetin (!!!) jälkeen käytiin avannolla: Veden ‘lämpö’ oli torstailta, nyt oltiin nollassa. Mutta eipä ainakaan satu mihinkään. Paitsi että jäävesi särkee mustelmia, mutta siihen voi aina laulaa että Oon ystävä mustelmien. Sabotage mikä sabotage. Milli Vanilli.
Illalla meillä oli SPNL:n Kahvakuulavaliokunnan kokous legendaarisessa Liedon GS:n Kanalassa. Koska meiltä tulee uusi seura, annoin haikeuden siivittämänä Eveliinalle vanhat hihamerkit. Teetin tällaisia joskus Suomen Kahvakuula ry:lle ja mulla oli niitä vielä vino pino.
Hauska anekdootti: jos vertaatte Kahvakuula ry:n logoa ja hihamerkin logoa, huomaatte että kuula on eri mallinen. Hehe. Mun vanha työkaveri Matti teki seuralle logon ja halusin Fedorenko-mallisen kuulan. Mutta sitten kun teetin hihamerkkejä, Antti olikin juuri saanut Leokon kanssa kuviot rullaamaan. Niinpä meillä oli myös Leokon kahvakuula, vähän eri mallinen. Tämä oli minulle silloin hyvin tärkeä asia, ja halusin ehdottomasti hihamerkkeihin Leokon kuulamallin joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita .. Nämä merkit jätin itselleni.
Kirjoitin vuosi sitten Miten alkuun kilpatreenissä. Lähetin juuri menemään 10 treeniohjelmaa, joissa monissa on sama tavoite, mutta jokaisen matka omanlaisensa.
Kahvakuulaurheilu on kiinnostavaa siksikin, että lajilla ei ole pitkää historiaa Suomessa. Se tuore historia mitä on, on nostajien itse tekemää. Ei ole vielä vuosikymmenten valmennuskokemusta eikä luotettavia tietopankkeja, joista asioita tarkistaa. Ei oikein ketään, keneltä kysyä ‘faktaa’.
Nostamista kannattaa aina opetella nostajilta. Koulutuksia voi käydä ja kaikkea opiskella, mutta käytäntö on aina toinen, koska teoriaa ja oppia pitää soveltaa ihmiseen, ei välineeseen.
Venäläiset, ukrainalaiset ym. tietävät, tottakai, mutta siinäkin on haasteensa. Erilaiset treeniohjelmat ja -menetelmät on pitkälti tehty sillä oletuksella, että tekniikka on ainakin kohtuullinen. Aloittelijalla se on olematon. Toki Suomessa on nyt jo erinomaista tekniikkaa ja paljon tietoa, mutta se on vienyt vuosia. Paljon treeniä, kisoja ja matkustamista. Time under the bells.
Muistan tämän Ventspilsistä. Fuglev opettaa Arille ja Pekalle työntöä:
Omissa opeissani olen aina ollut Amerikkaan päin kallellani, johtuen siitä että Marko ohjasi mut Lorrainelle joka ohjasi mut Catherinelle, jonka tapasin Hampurissa kisoissa 2008.
Myös amerikkalaiset ovat aloittaneet nollasta, ilman kulttuuria tai historiaa tai armeijaa, jossa kahvakuulalla on tehty ‘aina’. Valery Fedorenkolla oli tieto ja taito – ja perustamansa WKC on tehnyt hienon työn. On aivan eri asia jalkauttaa laji tyhjään ja valmentaa sellaisia jotka eivät osaa mitään, kuin heitä joilla on jo valmiiksi hyvät tekniikat ja pohja.
Nyt puhun nimenomaan nostamisesta ja urheilulajista. Kahvakuulan itsensä kanssa kun toteutuu myös ns. sitruunailmiö. Tiedättekö, Kolumbus vie sitruunan Amerikkaan ja amerikkalaiset tekee siitä Spritea.
Käytän itse ohjelmoinnissa WKC:n Fedorenko-metodeja. Kuntoiluun ja eri lajien oheisharjoitteluun Fitness Protocol on aivan helmi (tämä kuuluu Fitness Trainer -ohjaajakoulutukseen). Lajiharjoittelussa ja sen ohjelmoinnissa käytän myös Fedorenkon pohjaa, joskin aika paljon soveltaen.
Menetelmä huomioi nimenomaan sen, että nostaja saattaa olla täysin aloittelija. Tämä on yksi asia, joka tekee treenimetodista erittäin hyvän.
Myös meidän joukkueessa on naisia, jotka on lähteneet täysin nollasta. Siitä, että harjoitellaan rinnalleveto ja vauhtipunnerrus ja pikkuhiljaa edetään lajiliikkeisiin. Liikkeet on hyviä kenelle tahansa. Yksi nostamisen ja tekniikan idea onkin siinä, että kehitytään ja voidaan lisätä kuormitusta. Kehitys ei tule liikkeiden lisäämisellä ja ‘vaikeuttamisella’ – vaan juuri päinvastoin.
Kun itse tulin lajin pariin ja aloin treenata ohjelmoidusti, paino putosi 84 kilosta 75 kiloon (olen melkein 174 cm), kehonkoostumus kääntyi ympäri ja vahvistuin. Tottakai saman saa aikaan monella muullakin tavalla, mutta minä pidän tästä.
Enkä puhu lihaksista tai kropan muokkaamisesta, vaan ominaisuuksista: kunnosta ja voimasta – sanoisin että myös sitkeydestä. Muutos vaatii toki sen, että ruokavalio tarkistetaan ja että treenin kuormitus on tarpeeksi kova. Olin itse tehnyt kuulatreeniä jo pari vuotta ennen kuin aloitin lajiharjoittelun, joten pääsin aika nopeasti käsiksi raskaampiin painoihin.
Tämä ei ole kehonmuokkauslaji, vaan sitkeyslaji.
Yksilöllisyys
Kahvakuulaurheilun ohjelmointi on pitkälti matematiikkaa, mutta silti luovuutta tarvitaan. “24 kg on aina 24 kg” kuten Marko sanoo, mutta koska kahvassa roikkuu ihminen, tilanne elää.
Play by the ear on valmennuksessa enemmän sääntö kuin poikkeus, koska kunnon ja tavoitteiden lisäksi on huomioitava myös elämäntilanne, ajankäyttö, persoona ja paljon muuta. Pitää osata nähdä, mitä teknisiä yksityiskohtia valmennettava on valmis omaksumaan milläkin hetkellä. Kaikkea on turha yrittää korjata heti.
Henkinen puoli ja sinnikkyys alkavat tulla vastaan siinä vaiheessa, kun treenit lakkaavat olemasta mukavia – ja kehitys alussa on ollut itsestäänselvää. Tämä on yleensä myös se vaihe, jolloin joko toteaa että “tää laji on tyhmä” – tai jatkaa. Minulle tuo vaihe tuli siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran luulin olevani hyvä. Vähänpä tiesin siitä, miten hyvät harjoittelevat.
Myös naisten ja miesten valmentaminen on erilaista. Ei vain siksi, että miehet tekevät työnnön kahdella kuulalla ja naiset yhdellä, vaan koska sukupuolet kommunikoivat eri tavalla. Yksilöllisyys on ehdotonta, koska temperamenttia myöten jokainen on omanlaisensa.
Voi laittaa samantapaisen haastavan treenin kahdelle ihmiselle, jotka ottavat sen vastaan täysin eri tavalla: yksi innostuu ja saa virtaa siitä, että voi taistella ja ylittää itsensä – kun taas toiseen iskee paineet ja stressi. Jollekin jopa rimakauhu.
Meilläkin on joukkueessa aika monenlaisia naisia: yksi sahaa jäisiä hirviä ja sukeltaa jään alla, kun taas toinen voi olla aikamoinen diiva. Ei se väärin ole.
Ideaalitilanteessa kehitys on suora viiva ylöspäin. Todellisuudessa se menee niin melkeinpä vain paperilla. Jokaisen sotku on omanlaisensa.
Luin tänään K&F-lehteä ja bongasin tämän. Kuvan perusteella ensimmäinen oikea Crossfit-henkilö on Suomesta. Markku Aro, jo vuonna 1996.
Siitä on tehty laulukin.
Minulla ei ole koskaan suunnitelma B:tä. Mutta inhoan tylsyyttä ja sitä, että jää johonkin josta ei enää kauheasti pidä. Jos ei vaikkapa siedä elämäänsä tai kehoaan, perusterve ihminen voi sitä aika paljon muuttaa.
Minä olen muuttanut itseäni ja elämääni paljon. Monta kertaa. En taida olla niitä, jotka jäävät.
Kun ryhdyin yrittäjäksi, ainoa varma ja säännöllinen tulo oli lapsilisä. Jos minulta nyt kysyttäisiin, neuvoisin irtiottajaa tai oravanpyörääjää tekemään jonkunlaisen suunnitelman – edes A:n tai C:n.
Minulla ei ollut, ja sen kyllä huomasi. Parhaiten sen tajuaa nyt jälkeenpäin, kun mietin miten asiat olisi voinut tehdä. Mutta ei se mitään, tulipa tehtyä näin.
Jouko Turkka eräs viisas sanoi / että pitää aina valita tie joka pelottaa eniten / mutta kun tää kaikki / melkein kaikki pelottaa / pitääkö mun nyt perääntyä / pitääkö mun nyt ajatella / koko elämä vittu uusiksi
Pitää. Jos haluaa, niin voi.
Aika pian sen jälkeen kun lopetin työt ja olin ‘omillani’, muutin Turusta Helsinkiin. Kuulin talonmieheltä vuokraisäntäni kuolleen jokin aika sitten, joten en tiennyt yhtään kenelle irtisanoa vuokrasopimus.
Kirjoitin kirjeen, liitin siihen ilmoituksen muutosta ja lähetin sen kuolleen miehen osoitteeseen. Toivoin, että joku sen löytäisi. Tuntui aika rajulta ajaukselta, ettei kukaan huomaisi – enkä nyt tarkoita muuttoilmoitusta.
Aika pian tuli soitto sukulaiselta ja irtisanominen oli sillä hoidettu. Muutin siitä Helsinkiin, mutta viimeistä vuokraa en ollut maksanut ja laskuja oli pinossa.
Tuoreelle yrittäjälle 1000 euroa velkaa tuntui valtavalta summalta. En ollut hakenut starttirahaa, ja kuten sanottu, mitään muitakaan planeja ei ollut.
Lapsilisä?
Helsingissä odotti oma vuokransa ja niin edelleen. Lähtiessäni tuhosin ja jaoin vielä (taas kerran) kaiken omaisuuteni pois, koska muutin kalustettuun asuntoon. Muutto oli kamalaa, mutta ainahan se on. Kypärää soviteltiin ja hyllyä kanssa.
Muistin tuon ensimmäisen yrittäjän euroahdistuksen eilen. Olin aamulla kahdeksalta jäällä kävelyllä ja mietin, miten hienoa on olla aamulla kahdeksalta jäällä kävelyllä.
Nyt tuhannen euron painajainen tuntuu kauhean kaukaiselta – aivan kuin eri maailmalta – vaikkei siitä ole kahtakaan vuotta.
Ei minulla työhön ja yrittäjyyteen, tai irtiotoista haaveileville, tänään sen kummempaa sanottavaa ole. En ‘tao rahaa’, koska en koe sitä kovin tärkeäksi.
Koska teen töitä sopivasti ja hyvällä fiiliksellä, uskon että teen ne paremmin. Win-win. Joku on joskus kommentoinut, että ‘helppo sun on sanoa’ kun on tollanen kroppa tai työ tai elämä.
Heh, joo. Mun on helppo sanoa. Yhtenä aamuna vaan heräsin, katsoin että kas, vatsalihakset piirtyvät läpi ja mistä tuo takareisikin tuohon pullahti.
Ehkä jotain sellaista omaperäistä olisi helppo sanoakin, kuin että maailma on pieni, elämä lyhyt ja carpe diem. Ei se ota jos ei annakaan? Jotain sellaista.
Asenne kehiin. En valitettavasti voi sanoa olevani tuollainen, mutta jos vaan olisin, niin voi sitä elämää, urheilun ja menestyksen määrää.
Onko se paleoo? Ei kun se on pullaa. Tuollaisia on huomenna tarjolla Spartanilla (paitsi jos menen jonnekin muualle). Mun ideologian (hehheh) mukaan treeniviikon pitää olla sellainen, että perjantaina voi syödä pullaa. Virpi Salmi kirjoitti marraskuussa loistavan Nainen, ota pulla -jutun siitä vääryydestä, että joku oikeasti tuo salille jotain helvetin leivonnaisia.
Se on väärin. Minä olen se.
Viime perjantaina tein spartalaista taatelikakkua, joten korvapuusti on ihan luonnollinen jatkumo. Ja kyllä, se lihottaa. Pointtina onkin tehdä niin kova jumppa, että vain puusti voi palauttaa. Tollanen piskuinen, olematon, juuri ja juuri silminnähtävä pulla tuplamunalla.
Mulla ei ole ollut vehnäjauhoja tai sokeria kotona varmaan vuosiin, mutta halusin tehdä korvapuusteja voin, sokerin ja punaisen maidon kanssa. En esimerkiksi tattaripalloja veteen tms. Joten kauppareissu siitä tuli: Branding is everything? Mheheee. Ei ole. Siskolta Japanista.
On taas ‘pikkuisen’ energiaa päällä. Kevätpörriäisen voimin tein viikon ehkä viidennen treenin, sikahuonon tosin joten ehkä sitä ei lasketa ollenkaan. Tänään oli periaatteessa siten välipäivä, loogista. Huomenna pullatreeni!
Sellainen juttu, että jos tarvitsette personal traineria Helsingistä, suosittelen Saraa. Forever Pasila, soitto Sara Nevalaiselle ja kas, elämä on muuttunut. En tiedä mahtuuko uusia asiakkaita, mutta kokeilkaa. Sarasta saankin kätevän (?) aasinsillan riisikakkuihin: Tein eilen riisikakkujen täytteeksi ‘tahnaa’ tai oikeammin sekoitusta, johon laitoin avokadoa, maitorahkaa ja chilitonnikalaa, hieman sitruunan mehua ja pippuria. Sehän toimii!
Varioida voi vaikka kuinka, mutta rahkasta saa älyttömän hyviä systeemejä, eikä tarvi laittaa kermaviiliä tai paksua jugurttia. Mutta anyway, soitto Saralle, suosittelen. En nepotismista (emme ole sukua), vaan koska tiedän että jos joku, hän saa tuloksia aikaan toisessa ihmisessä.
Lauantain kurssi 11.2 tuli heti täyteen, mutta koska tulijoita vielä on, pidän toisen kurssin sunnuntaina 12.2 klo 12-16.00. Aloitetaan n. 12.15. Tämä nyt on lauantain juliste mutta sunnuntaille siis sama juttu.
Sitovat ilmoittautumiset: kukkakaarina.laakso (at) gmail.com
Hinta 60 € (maksetaan etukäteen tilille 117530-216060). Viestiksi Turku 12.2.
Tiesittekö, että mieli ja ruumis eivät oikeasti kohtaa. Missään. Antaa lihan viedä, koska mieli kuitenkin valehtelee.
Menin viime viikolla joka kerta salille tietäen, että NYT kulkee hyvin. Oli kai koko ajan liian hyvä fiilis, kun mikään ei kulkenut. Ja tämä oli jo toinen kevyt viikko. Liikuntaa ei lasketa, eli joogat, luistelut ja laskemiset menee elämän, ei harjoittelun piikkiin. Mistähän nyt taas tuulee.
Testasin parissa treenissä myös Jussi Riekin Rasvanpoltto-oppaan yhtä koktailia. Lähetin Jussille reaaliaikaisia testikuulumisia kuten “nyt lähti lapasista” ja “jouduin vetämään täysillä 80 minuuttia, kiitos vaan tästä” .. jne. Suosittelen tuota kirjaa, hyvää faktaa ilman lässytystä.
Avantoa päälle:
Sen jälkeen Nanan luona bongasin uusimman Kodin Kuvalehden, jossa meikää onkin aukeaman verran. Annoin haastiksen joulukuun puolella – liikunnasta ja riippuvuudesta jne. Nana kuvasi. Pääsääntöisesti jutussa on Janne Viljamaa, jonka Pakko saada -kirjan luin, ja sen herättämistä ajatuksista kirjoitin jo aikaisemmin.
Voisin näistä keskustella väsymättä ikuisuuksiin, mutta jospa nyt ei tehdä laulua eikä edes t-paitaa. Lauletaan silti vähän. En nyt viitsi masentaa ketään Herra Ylpön Matadorilla, maanantai on tarpeeksi maanantai ilmankin. Spartareksian kunniaksi, viidakkorummut:
Olin eilen matkalla Tampereelle. Jossain Urjalan makeistukun kohdalla tuli mieleen että mahtaako Antti olla treenaamassa. Oli kuulemma, joten koukkasin sitten Valkeakosken Heraclesin salille ja kävin moikkaamassa. Tai koukkasin ja koukkasin – vetelin jalkakäytäviltä ja rotvallin reunojen yli ‘täysillä’ pihaan. Sori! Hyvin luisti Sitikka.
Korttipakkatreeni menossa: Bobista olen kirjoittanut FightSportin Kukkatori-palstaanikin – ja onhan tuossa kieltämättä harvinaisen rakastava katse. Siis minulla <3
Antti on WKC Fitness Trainer ja nyt oli muutenkin hyvä hetki tsekata pikaisesti tekniikoita, kun Denisovin ja Fedorenkon leiri lähestyy. Mullakin oli nostokengät autossa mukana, mutta koska lapsonen oli mukana, en jäänyt jumppaamaan. Harmitti! Tämä nurkka oli nimittäin treenipaikka mun makuun:
Eipä! Tämä näyttää hyvin sen, mitä treeniin tarvitaan: lattia. Ei mitään ‘ystäviä’, smoothieita, peilejä tai muuta nykyaikaista mädätystä. Tuosta tulee vähän mieleen päiväkotien käyttämä jäähypenkki. Jos et tottele, joudut nurkkaan. Vain sillä erotuksella, että tänne mennään koska halutaan: Matkalauluna mulla oli Herra Ylppöä. Niin toimivaa, että on koko sielu ihan mutkalla vain musiikin takia. Tuossa aika hyvä elämänohje myös, niin ei nurkka eikä jäähypenkki kutsu.
“Teen aina kun ennätän ja kun on sellainen olo, että jotain hyvää syntyy. Kiireessä ei tule kuin huono mieli ja liian kireitä pipoja.”
Näin totesi pikkusiskoni pipontekijä, jolla on Lokoilua-blogi ja mallistokin siellä esillä. Hyvä Milla!
Tuo pätee kaikkeen. Kiireessä tekeminen on asia, jota yritän välttää. Väkisin tekeminen menee samaan sarjaan. Viimeksi mietin, miksi tehdä elämästä niin vaikeaa, kun olin taas tehnyt jotain mitä inhoan. Kiristellen ei tule hyvää jälkeä.
Kun ostan palveluita, en halua ostaa niitä henkilöltä tai taholta, josta haisee kilometrien päähän se, että aikovat tehdä sen väkisin ja kiireessä. Olipa kyse varvassandaaleista tai markkinointiviestinnästä. Henkilö, joka tekee jotain asiaa vihaten jokaista hetkeä, ei taatusti tee sitä hyvin.
Hän tekee sen päästäkseen siitä eroon.
Valitsen melkein kaikki yhteistyökumppanit sen mukaan, miten asiakkaita kohdellaan. Olipa kyseessä vakuutusyhtiö, treenisali, ruokaostokset, torimyyjä, nakkikioski tai autokorjaamo.
En halua hodareita, joiden sisään on syljetty ihan vaan siksi, että myyjä vihaa työtään ja purkaa sen juuri minuun vain siksi, että satuin paikalle.
Vaikkei ehkä aina voikaan ‘elää fiiliksellä’ tai olla hyvä boogie, ehkä siihen pitäisi pyrkiä. Se on aika helppo luoda, koska kyse on usein aika pienistä jutuista.
Hymyile asiakkaalle? Ei maksa mitään, mutta varmemmin saat hänestä kanta-asiakkaan (turkulaiset keskustaputiikit huom).
En ala väittämään, että maistan kananmunasta onko se tullut onnellisesta vai onnettomasta kanasta. Mutta jos teettäisin vaikka nettisivut tai pipon, väitän että näen lopputuloksesta, onko se tehty hyvin ja aidolla kiinnostuksella toiveitani kohtaan, vai minua, nettiä ja pipoja vihaten.
kun vain omat, vanhat ja ruosteiset kelpaa. TÄSSÄ juttu kahvojen eroista. Sillä on aika paljonkin väliä.
Milli Vanilli.
Koska meiltä tulee uusi seura, annoin haikeuden siivittämänä Eveliinalle vanhat hihamerkit. Teetin tällaisia joskus Suomen Kahvakuula ry:lle ja mulla oli niitä vielä vino pino.
joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita ..
Nämä merkit jätin itselleni.
