Erikoislauantai! Ensin joukkueen kanssa 2 tunnin treeni Spartan Centerillä. Me ei treenata yhdessä liian usein koska asun muualla kuin muut, joten nämä on tekniikan ja kaiken takia supertärkeitä kokoontumisia.
Melkein aina näissä treeneissä testaillaan raskaampia työntöjä. Raskas yhden käden työntö on mun kokemukseni mukaan paras apuliike paitsi tietysti työntöön kisapainolla, myös tempaukseen ja kahden käden työntöönkin. Satu lähti salilta 24-kiloinen mukanaan ja Krissen kanssa otettiin 28 kg mukaan kuvioon. Olen vahvasti raskaiden kuulien puolesta, mutta silti aika varovainen. Vaikka voimaa jaloissa riittäisikin, pitää muistaa että paino on ranteen ja käsivarren päällä – naisen ranteet ja käsivarret eivät kestä heti painon kuormaa.
Takana pitää olla tarpeeksi treeniä kevyemmillä kuulilla – ylipäätään eteneminen menee rauhassa 12 –> 16 –> 20 –> 24, eikä kaikille esim. 28 kg sovi koskaan. Itse olen murtanut käden etenemällä liian nopeasti ja raskaasti, joten maltti on valttia vaikka se tylsin tie onkin. Varsinainen bone breaker mulla oli kyllä 36 kg.
Tämä on Turun paras nurkka, vaikka omat kuulat olen sinne tuonutkin. Ihan kevyttä diivailua kun vain omat, vanhat ja ruosteiset kelpaa. TÄSSÄ juttu kahvojen eroista. Sillä on aika paljonkin väliä.
Treenin jälkeen käytiin Kertussa. Krisse on varmasti mielissään tästä hyvästä kuvasta mutta ei nyt ollut parempaakaan ja haluan tämän laittaa. Sori!
Hampparibuffetin (!!!) jälkeen käytiin avannolla: Veden ‘lämpö’ oli torstailta, nyt oltiin nollassa. Mutta eipä ainakaan satu mihinkään. Paitsi että jäävesi särkee mustelmia, mutta siihen voi aina laulaa että Oon ystävä mustelmien. Sabotage mikä sabotage. Milli Vanilli.
Illalla meillä oli SPNL:n Kahvakuulavaliokunnan kokous legendaarisessa Liedon GS:n Kanalassa. Koska meiltä tulee uusi seura, annoin haikeuden siivittämänä Eveliinalle vanhat hihamerkit. Teetin tällaisia joskus Suomen Kahvakuula ry:lle ja mulla oli niitä vielä vino pino.
Hauska anekdootti: jos vertaatte Kahvakuula ry:n logoa ja hihamerkin logoa, huomaatte että kuula on eri mallinen. Hehe. Mun vanha työkaveri Matti teki seuralle logon ja halusin Fedorenko-mallisen kuulan. Mutta sitten kun teetin hihamerkkejä, Antti olikin juuri saanut Leokon kanssa kuviot rullaamaan. Niinpä meillä oli myös Leokon kahvakuula, vähän eri mallinen. Tämä oli minulle silloin hyvin tärkeä asia, ja halusin ehdottomasti hihamerkkeihin Leokon kuulamallin joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita .. Nämä merkit jätin itselleni.
Kirjoitin vuosi sitten Miten alkuun kilpatreenissä. Lähetin juuri menemään 10 treeniohjelmaa, joissa monissa on sama tavoite, mutta jokaisen matka omanlaisensa.
Kahvakuulaurheilu on kiinnostavaa siksikin, että lajilla ei ole pitkää historiaa Suomessa. Se tuore historia mitä on, on nostajien itse tekemää. Ei ole vielä vuosikymmenten valmennuskokemusta eikä luotettavia tietopankkeja, joista asioita tarkistaa. Ei oikein ketään, keneltä kysyä ‘faktaa’.
Nostamista kannattaa aina opetella nostajilta. Koulutuksia voi käydä ja kaikkea opiskella, mutta käytäntö on aina toinen, koska teoriaa ja oppia pitää soveltaa ihmiseen, ei välineeseen.
Venäläiset, ukrainalaiset ym. tietävät, tottakai, mutta siinäkin on haasteensa. Erilaiset treeniohjelmat ja -menetelmät on pitkälti tehty sillä oletuksella, että tekniikka on ainakin kohtuullinen. Aloittelijalla se on olematon. Toki Suomessa on nyt jo erinomaista tekniikkaa ja paljon tietoa, mutta se on vienyt vuosia. Paljon treeniä, kisoja ja matkustamista. Time under the bells.
Muistan tämän Ventspilsistä. Fuglev opettaa Arille ja Pekalle työntöä:
Omissa opeissani olen aina ollut Amerikkaan päin kallellani, johtuen siitä että Marko ohjasi mut Lorrainelle joka ohjasi mut Catherinelle, jonka tapasin Hampurissa kisoissa 2008.
Myös amerikkalaiset ovat aloittaneet nollasta, ilman kulttuuria tai historiaa tai armeijaa, jossa kahvakuulalla on tehty ‘aina’. Valery Fedorenkolla oli tieto ja taito – ja perustamansa WKC on tehnyt hienon työn. On aivan eri asia jalkauttaa laji tyhjään ja valmentaa sellaisia jotka eivät osaa mitään, kuin heitä joilla on jo valmiiksi hyvät tekniikat ja pohja.
Nyt puhun nimenomaan nostamisesta ja urheilulajista. Kahvakuulan itsensä kanssa kun toteutuu myös ns. sitruunailmiö. Tiedättekö, Kolumbus vie sitruunan Amerikkaan ja amerikkalaiset tekee siitä Spritea.
Käytän itse ohjelmoinnissa WKC:n Fedorenko-metodeja. Kuntoiluun ja eri lajien oheisharjoitteluun Fitness Protocol on aivan helmi (tämä kuuluu Fitness Trainer -ohjaajakoulutukseen). Lajiharjoittelussa ja sen ohjelmoinnissa käytän myös Fedorenkon pohjaa, joskin aika paljon soveltaen.
Menetelmä huomioi nimenomaan sen, että nostaja saattaa olla täysin aloittelija. Tämä on yksi asia, joka tekee treenimetodista erittäin hyvän.
Myös meidän joukkueessa on naisia, jotka on lähteneet täysin nollasta. Siitä, että harjoitellaan rinnalleveto ja vauhtipunnerrus ja pikkuhiljaa edetään lajiliikkeisiin. Liikkeet on hyviä kenelle tahansa. Yksi nostamisen ja tekniikan idea onkin siinä, että kehitytään ja voidaan lisätä kuormitusta. Kehitys ei tule liikkeiden lisäämisellä ja ‘vaikeuttamisella’ – vaan juuri päinvastoin.
Kun itse tulin lajin pariin ja aloin treenata ohjelmoidusti, paino putosi 84 kilosta 75 kiloon (olen melkein 174 cm), kehonkoostumus kääntyi ympäri ja vahvistuin. Tottakai saman saa aikaan monella muullakin tavalla, mutta minä pidän tästä.
Enkä puhu lihaksista tai kropan muokkaamisesta, vaan ominaisuuksista: kunnosta ja voimasta – sanoisin että myös sitkeydestä. Muutos vaatii toki sen, että ruokavalio tarkistetaan ja että treenin kuormitus on tarpeeksi kova. Olin itse tehnyt kuulatreeniä jo pari vuotta ennen kuin aloitin lajiharjoittelun, joten pääsin aika nopeasti käsiksi raskaampiin painoihin.
Tämä ei ole kehonmuokkauslaji, vaan sitkeyslaji.
Yksilöllisyys
Kahvakuulaurheilun ohjelmointi on pitkälti matematiikkaa, mutta silti luovuutta tarvitaan. “24 kg on aina 24 kg” kuten Marko sanoo, mutta koska kahvassa roikkuu ihminen, tilanne elää.
Play by the ear on valmennuksessa enemmän sääntö kuin poikkeus, koska kunnon ja tavoitteiden lisäksi on huomioitava myös elämäntilanne, ajankäyttö, persoona ja paljon muuta. Pitää osata nähdä, mitä teknisiä yksityiskohtia valmennettava on valmis omaksumaan milläkin hetkellä. Kaikkea on turha yrittää korjata heti.
Henkinen puoli ja sinnikkyys alkavat tulla vastaan siinä vaiheessa, kun treenit lakkaavat olemasta mukavia – ja kehitys alussa on ollut itsestäänselvää. Tämä on yleensä myös se vaihe, jolloin joko toteaa että “tää laji on tyhmä” – tai jatkaa. Minulle tuo vaihe tuli siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran luulin olevani hyvä. Vähänpä tiesin siitä, miten hyvät harjoittelevat.
Myös naisten ja miesten valmentaminen on erilaista. Ei vain siksi, että miehet tekevät työnnön kahdella kuulalla ja naiset yhdellä, vaan koska sukupuolet kommunikoivat eri tavalla. Yksilöllisyys on ehdotonta, koska temperamenttia myöten jokainen on omanlaisensa.
Voi laittaa samantapaisen haastavan treenin kahdelle ihmiselle, jotka ottavat sen vastaan täysin eri tavalla: yksi innostuu ja saa virtaa siitä, että voi taistella ja ylittää itsensä – kun taas toiseen iskee paineet ja stressi. Jollekin jopa rimakauhu.
Meilläkin on joukkueessa aika monenlaisia naisia: yksi sahaa jäisiä hirviä ja sukeltaa jään alla, kun taas toinen voi olla aikamoinen diiva. Ei se väärin ole.
Ideaalitilanteessa kehitys on suora viiva ylöspäin. Todellisuudessa se menee niin melkeinpä vain paperilla. Jokaisen sotku on omanlaisensa.
Onko se paleoo? Ei kun se on pullaa. Tuollaisia on huomenna tarjolla Spartanilla (paitsi jos menen jonnekin muualle). Mun ideologian (hehheh) mukaan treeniviikon pitää olla sellainen, että perjantaina voi syödä pullaa. Virpi Salmi kirjoitti marraskuussa loistavan Nainen, ota pulla -jutun siitä vääryydestä, että joku oikeasti tuo salille jotain helvetin leivonnaisia.
Se on väärin. Minä olen se.
Viime perjantaina tein spartalaista taatelikakkua, joten korvapuusti on ihan luonnollinen jatkumo. Ja kyllä, se lihottaa. Pointtina onkin tehdä niin kova jumppa, että vain puusti voi palauttaa. Tollanen piskuinen, olematon, juuri ja juuri silminnähtävä pulla tuplamunalla.
Mulla ei ole ollut vehnäjauhoja tai sokeria kotona varmaan vuosiin, mutta halusin tehdä korvapuusteja voin, sokerin ja punaisen maidon kanssa. En esimerkiksi tattaripalloja veteen tms. Joten kauppareissu siitä tuli: Branding is everything? Mheheee. Ei ole. Siskolta Japanista.
On taas ‘pikkuisen’ energiaa päällä. Kevätpörriäisen voimin tein viikon ehkä viidennen treenin, sikahuonon tosin joten ehkä sitä ei lasketa ollenkaan. Tänään oli periaatteessa siten välipäivä, loogista. Huomenna pullatreeni!
Tiesittekö, että mieli ja ruumis eivät oikeasti kohtaa. Missään. Antaa lihan viedä, koska mieli kuitenkin valehtelee.
Menin viime viikolla joka kerta salille tietäen, että NYT kulkee hyvin. Oli kai koko ajan liian hyvä fiilis, kun mikään ei kulkenut. Ja tämä oli jo toinen kevyt viikko. Liikuntaa ei lasketa, eli joogat, luistelut ja laskemiset menee elämän, ei harjoittelun piikkiin. Mistähän nyt taas tuulee.
Testasin parissa treenissä myös Jussi Riekin Rasvanpoltto-oppaan yhtä koktailia. Lähetin Jussille reaaliaikaisia testikuulumisia kuten “nyt lähti lapasista” ja “jouduin vetämään täysillä 80 minuuttia, kiitos vaan tästä” .. jne. Suosittelen tuota kirjaa, hyvää faktaa ilman lässytystä.
Avantoa päälle:
Sen jälkeen Nanan luona bongasin uusimman Kodin Kuvalehden, jossa meikää onkin aukeaman verran. Annoin haastiksen joulukuun puolella – liikunnasta ja riippuvuudesta jne. Nana kuvasi. Pääsääntöisesti jutussa on Janne Viljamaa, jonka Pakko saada -kirjan luin, ja sen herättämistä ajatuksista kirjoitin jo aikaisemmin.
Voisin näistä keskustella väsymättä ikuisuuksiin, mutta jospa nyt ei tehdä laulua eikä edes t-paitaa. Lauletaan silti vähän. En nyt viitsi masentaa ketään Herra Ylpön Matadorilla, maanantai on tarpeeksi maanantai ilmankin. Spartareksian kunniaksi, viidakkorummut:
Olin eilen matkalla Tampereelle. Jossain Urjalan makeistukun kohdalla tuli mieleen että mahtaako Antti olla treenaamassa. Oli kuulemma, joten koukkasin sitten Valkeakosken Heraclesin salille ja kävin moikkaamassa. Tai koukkasin ja koukkasin – vetelin jalkakäytäviltä ja rotvallin reunojen yli ‘täysillä’ pihaan. Sori! Hyvin luisti Sitikka.
Korttipakkatreeni menossa: Bobista olen kirjoittanut FightSportin Kukkatori-palstaanikin – ja onhan tuossa kieltämättä harvinaisen rakastava katse. Siis minulla <3
Antti on WKC Fitness Trainer ja nyt oli muutenkin hyvä hetki tsekata pikaisesti tekniikoita, kun Denisovin ja Fedorenkon leiri lähestyy. Mullakin oli nostokengät autossa mukana, mutta koska lapsonen oli mukana, en jäänyt jumppaamaan. Harmitti! Tämä nurkka oli nimittäin treenipaikka mun makuun:
Eipä! Tämä näyttää hyvin sen, mitä treeniin tarvitaan: lattia. Ei mitään ‘ystäviä’, smoothieita, peilejä tai muuta nykyaikaista mädätystä. Tuosta tulee vähän mieleen päiväkotien käyttämä jäähypenkki. Jos et tottele, joudut nurkkaan. Vain sillä erotuksella, että tänne mennään koska halutaan: Matkalauluna mulla oli Herra Ylppöä. Niin toimivaa, että on koko sielu ihan mutkalla vain musiikin takia. Tuossa aika hyvä elämänohje myös, niin ei nurkka eikä jäähypenkki kutsu.
Pitkä:
Itse tein vitosen sarjat 70 kg:lla. Mulla on mennyt vähän aikaa, että olen löytänyt etukyykkyihin sellaisen tekniikan, joka mahdollistaa laittamaan kunnolla painoja. Pienillä yksityiskohdilla on yllättävän suuri merkitys. Väinö kirjoitti taas hyvän tekstin Voimaharjoittelun perusteet.
“Voimaharjoittelun kolmas sääntö on, että meidän täytyy opetella oikeanlainen tekniikka, jotta voisimme nostaa raskaita painoja turvallisesti.
Tekniikan opetteleminen kuulostaa usein pelottavalta, jopa mystiseltä. Tekniikan opettelussa ei kuitenkaan ole kyse sen kummallisemmasta asiasta, kuin painon nostamisesta ylös oikealla tavalla sen sijaan, että se nostettaisiin ylös väärin.”
Tuo pätee myös kahvakuulan kanssa, vaikkei voimaharjoittelusta olekaan kyse. Tekniikka ei ole mitään juhlallista tai vaikeaa, mutta se on ainoa keino päästä harjoittelussa kunnolla eteenpäin. Kun kerran opettelee mm. otteen, räkkiasennon ja tavan liikuttaa painoa (ja usein myös magnesiumin käytön), liikkeiden tekeminen helpottuu huomattavasti.
Vastakkainasettelussa, kuten jumppatekniikka vs. kisatekniikka ei ole minusta paljoakaan järkeä. Jos haluaa kehitystä (eli ottaa jossain vaiheessa raskaampia painoja tai pidentää sarjoja), kannattaa opetella tekniikka joka sen mahdollistaa.
Liian usein heikoimmaksi lenkiksi jää kädet; eli kahvan puristaminen tai vaikkapa käsivarsien puutuminen, mikä on minusta jopa haaskausta. Esim. työntösarjassa pitäisi jalkojen hapottaa ennen kuin käsi puutuu.
Mitä harjoitteluun tulee, rakastan vanhaa ja asiallista kirjallisuutta. Esimerkiksi Dietrich Harren Valmennusoppi on DDR:n aikainen klassikko, johon palaan aina uudestaan. Mutta ei Poikaurheiluliitto ry:n opaskaan (1935) huono ole.
Ylirasitus on asia, johon innokkaan on helppo kompastua. Vähän kuin että niin kauan kun rauta nousee, sitä nostetaan. Ja jos kerran on salille asti vaivautunut, niin vedetään sitten a i n a täysillä. Se on väärin. Joskus voi, mutta ei viikosta toiseen. Tämä on oikein:
.. jatkuu: “Harjoituksesta pitää jäädä virkistävä ja voimankylläinen jälkitunne. Tämä on tärkeä kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen välttämiseksi, mikä uhkaa vaarallisimpana kompastuksen kivenä kaikessa urheiluvalmennuksessa. Tarkoitamme liikarasitusta.”
Tämän välttää, kun keventää välillä. Hissuttelua ja pikkuhiki.
Kun tasapaino kovien ja keveiden treenien kanssa löytyy, myös kehitystä tapahtuu varmemmin ja pitkäjänteisemmin.
Kirjassa puhutaan kuulantyönnöstä, mutta tokihan tämä sitaatti sopii myös kahvakuulaan: “Hyvästi työnnettynä kuula ei tunnu painavan lainkaan, juuri lähtiessään vain somasti vastaa käteen.”
Luen mainiota kirjaa, joka ei olekaan pelkästään urheilijoiden kirja. Nils Fabriciuksen Kuntourheilun opas (v. 1947) on ajankohtainen.
Fabricius ottaa kantaa mm. siihen, miten “koneellistuminen on vähentänyt työpäivän kokonaisrasitusta” ja koska liikettä ei työn puolesta tule, väestö on kovin huonossa kunnossa. Näin vuonna 1947.
“Kuitenkin on useimmiten asian laita niin, että että urheilulle ei riitä kovinkaan paljon aikaa, kun työn ulkopuolella on on myös täytettävä kaikki velvollisuudet kotia, seuraelämää, opiskelua jne. kohtaan. Siten olisi suureksi eduksi, jos voitaisiin määritellä, millä tavoin nopeimmin ja hauskimmin voisi puuttuvan voimankulutuksen saada korvatuksi.”
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mitä kevyempää työtä tekee, sitä raskaampaa tai kuluttavampaa urheiluharrastuksen pitää olla, jotta terveys ja tasapaino säilyy. 8 tunnin toimistopäivän jälkeen ei varmasti ole järkevin valinta mennä kuntosalilaitteeseen istumaan. Tarkista tästä oma voimankulutuksesi työssä, jota teet.
Ompelijatar esimerkiksi kuluttaa työpäivänsä aikana niin vähän, että hänen kannattaa miettiä, riittääkö sauvakävely kerran viikossa. Ei siksi, että pitäisi saada vatsalihakset näkyviin, vaan koska:
“tiedämme kokemuksesta, että henkinen työ on liian kevyttä pitääkseen tekijänsä fyysillisesti normaalina”.
Pesijättären tilanne on tässä mielessä parempi: urheilun ei tarvitse välttämättä olla niin rankkaa, koska työ on kuluttavampaa. Ehkä on hyvä tutustua eri lajeihin ja selvittää, mitä olisi peruskunnon kannalta järkevintä harrastaa.
“Ruumiillisen suorituskunnon ratkaisevana tekijänä eivät suinkaan ole valtavat lihakset eikä myöskään ole kysymys yksinomaan sydämestä ja sen suorituskunnosta, vaan kaikkien elimien ja siten ruumiin jokaisen solun kudosnesteen, kudoksien ja veren rakenteesta ja toimintakyvystä.”
Kokonaisvaltaisuus ja peruskunto ovat yksittäisiä lihaksia tärkeämpiä:
“Nyt käsitämme myös hyvin sellaisen mahdollisuuden olemassaolon, että harjoitamme lihaksistomme hyvinkin voimakkaaksi ottamalla kehitettäväksi vain pienen lihasryhmän kerrallaan, jolloin kukin lihas saa kyllä voimakasta harjoitusta, mutta voimankulutus koko ruumista silmälläpitäen pysyy pienenä ja elimistön suorituskyky samoin.
Vasta kun suuremmat lihasryhmät toimivat pitemmän aikaa, nousee voimankulutus lopullisesti huomattavaksi.” Päivän arvoitus on, mikä tai mitkä lajit mahtaisivat olla sellaisia, joissa liikeradat ovat tarpeeksi suuria ja harjoittelu tarpeeksi rasittavaa ollakseen hyödyllistä paitsi lihaskunnolle, myös hengitys- ja verenkiertoelimistölle?
Etteivät ompelijatar ja räätälikään kehittäisi vain yksittäisiä lihaksia, vaan myös kuntoa. Löytyisikö lajeja, joissa nopeimmin ja hauskimmin saisi puuttuvan voimankulutuksen korvatuksi? Ehkä jopa yksinkertaisesti?
Voisiko olla näin:
Kehossa on 650 lihasta, joista 450 on käytössä kun tehdään kepillä tai tangolla tempaus kyykkyyn. Kuulin juuri näin. Jos siis harjoittaa yhden lihaksen per päivä, eikö koko kehon treenaamiseen kuluisi kaksi vuotta?
Tempaus kahvakuulalla taas tehdään heilauttamalla kuula alhaalta, jalkojen välistä suoralle kädelle ylös. Kun tekniikka on kohdillaan ja liikkeeseen saadaan vauhtia ja voimaa, tätä voidaan melko raskaallakin painolla toistaa useita minuutteja ilman taukoa. Ja näin siinä käy:
“Ulkoisesti havaitaan voimankulutuksen kasvu hikoiluna (lihastoiminnan yhteydessä syntynyt liika lämpö poistuu), hengityksen kiihtymisenä (muodostuneen hiilihapon poistaminen), sydämentoiminnan kiihtymisenä (veri kuljettaa uusia aineita lihaksiin ja poistaa niistä kuona-aineita). Muut ilmiöt, kuten erityselimien ja ruoansulatuselimien toiminta, eivät ole niin välittömästi havaittavissa, eivät liioin ne lukemattomat tapahtumat, jotka aiheutuvat toiminnan synnyttämästä voimankulutuksesta.”
Ratkaisu: Etsi vaikkapa lähin SPNL:n alainen painonnostoseura ja kysy aikuisten punttikouluista. Mene keppijumppaan. Tai hakeudu hyvään kahvakuulaoppiin, jossa saat opetusta perustekniikoihin. Mitä harjoitteluun ja kuormituksen lisäämiseen tulee,
“vasta liikkeen hallitsemisen jälkeen on voiman ja nopeuden lisäämisestä hyötyä”, kuten tässä todetaan: Keppijumpan perusliikkeitä. Juhani Salakka 2004.
Pidän helmikuussa kaksi kurssia nostamisen perusteista. TÄSTÄ löytyy lisätietoa kurssien sisällöstä. Painotus on perusliikkeiden tekniikoissa, ja kurssit sopivat kaikille. Aloittelija pääsee alkuun ja kokeneempi saa tarkistusta tekniikoihin.
Turku 11.2 klo 12.15-16.00. Sali 82 Saippua-Centerissä.
Hinta 60 €, ilmoittautumiset kukkakaarina.laakso (at) gmail.com
Tulkaa ja ilmoittautukaa heti! Näitä ei jonoksi asti ole tapana järjestää, joten paikat viedään yleensä nopeasti. Näitä ei jonoksi asti ole tapana järjestää, joten paikat viedään yleensä nopeasti. Vuoden 2011 leirit oli aina täynnä ja kaikki iloisia ennen, aikana ja jälkeen. Tietenkin! Paitakuva Icechamber-totuudet.
Nyt, kun oman joukkueen nostajilla on ensimmäinen vuosi kisaamista takana, on hyvä hetki kirjata ajatuksia. Vuoden aikana on tapahtunut paljon – olen kyllä onnellinen, että saan valmentaa noin upeita ja ahkeria naisia.
Neljä kymmenen hengen joukkueesta eli Tiiti, Kirsi, Kristiina ja Taija nostivat ensimmäisen vuotensa aikana itsensä Suomen ennätyslistojen ykkösiksi. Näiden lisäksi myös Eveliina, Milla ja Outi tekivät loistotuloksia ja porukka pokkasi jopa arvokisamitaleja SM-kisoista. Mukana on ollut myös Sami, joka voitti Ryhdin LC-kisan ja teki Suomen tähän saakka kolmanneksi kovimman tuloksen 20-kiloisilla.
Hauskinta tässä lienee se, että kymmenestä naisesta vain kaksi on ottaneet minuun yhteyttä siksi, että on halunnut kilpailla. Muiden kanssa olemme aloittaneet kuntoilusta, mutta kun tekniikat ja treenit on alkaneet sujumaan, myös kisaaminen on tuntunut luonnolliselta.
Tai no, enemmän tai vähemmän luonnolliselta, mutta ennen pitkää lähes jokainen on jo löytänyt itsensä lavalta. Harva kai osasi etukäteen aavistaa, että laji veisi mennessään näin riemukkaasti. Mutta niin se tekee.
Tulokset ovat kansainvälisestikin hyvää tasoa, kuten vaikkapa Kirsin 209 tempausta 16-kiloisella ja Kristiinan 201 työntöä 16-kiloisella. Näillä numeroilla voi mennä mille tahansa kansainväliselle lavalle tietäen, että tulos on hyvä.
Vielä kaksi vuotta sitten, eli toukokuussa 2010, oma kilpaileva joukkue oli vain unelma, jonka sanoin ensimmäisen kerran ääneen Sport-lehden haastattelussa. Olin Sanomien studiolla käsi paketissa kertomassa hienosta lajista, josta moni ei silloin ollut kuullutkaan. Juttu oli koostettu otsikolla Tuntemattomat mestarit, jossa edustin tietysti kahvakuulaurheilua.
Pakko myöntää, etten ole juuri tällä hetkellä lajissani kaksinen urheilija, mutta valmentamisesta on tullut sitäkin tärkeämpää. Matka tähän on tietysti ollut aika pitkä. Kuten matka koko lajissa, sen edistämisessä ja kaikessa mikä ikinä siihen liittyy. Ajallisesti tähän on mennyt vasta puoli vuosikymmentä, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Voisi sanoa, että viiteen vuoteen ei ole kulunut yhtäkään tuntia, etten olisi ajatellut nostamista ja lajia. Kun ryhdyin valmentamaan vuonna 2010, ei ole kulunut montaakaan tuntia, etten olisi ajatellut myös jotakuta valmennettavistani.
Koko joukkue syntyi puolivahingossa, kun päätin alkaa pitää pk-seudulla asuville valmennettavilleni yhteisiä treenejä. Välillä mukaan tuli Outi Pohjanmaalta ja Liinu Jyväskylästä saakka. Pikkuhiljaa syntyi vahva tiimi, joka on todennäköisesti tälläkin hetkellä keskenään sukeltamassa tai sahaamassa hirviä. Arvaamattomia ovat naisten tiet, mutta äärimmäisen kovia treenaamaan ja tekemään töitä.
Valitettavasti tällä hetkellä porukka on maantieteellisesti sen verran hajallaan, että pystyn vain harvoin vetämään treenejä itse, mutta toistaiseksi tämä on toiminut loistavasti myös etänä. Olen blogannut yhteistreeneistä pitkin matkaa välillä Kukkaistytöistä, välillä Mafiasta tai Rautaneidoista puhuen. Rakkaalla lapsella on tuhat nimeä. Tässä huhtikuisessa videossa alkaa jo olla jopa vähän nostalgiaa, eikö vain?
Onnekas vahinko, eli joukkue, todistaa silti ainakin yhden asian: jos jotain toivoo, se kannattaa sanoa ääneen ja mielellään valtakunnallisessa naistenlehdessä kuvan kanssa. Unelmista tulee totta kun joku toinen kirjoittaa ne ylös.
Käytän ohjelmien teossa sitä oppia, minkä olen itse saanut kun aktiivisesti kilpailin ja Catherine Imes minua valmensi. Tuolloin kiersin jatkuvasti milloin missäkin, Amerikassa, autotalleissa ja kellareissa etsimässä tietoa lajista, nostamassa, opettelemassa tekniikoita ja kouluttautumassa tai kisaamassa. Tässä on mennyt ainakin rahat, päivätyö ja ihmissuhteet – myös mielenterveys – mutta mitäpä ihminen ei nostamisen takia tekisi.
Käyttämieni ohjelmien ja treenimenetelmien taustalla on WKC:n Fedorenko -metodi, tuttavallisemmin ja lajin kansainvälistä historiaa tunteville One True Way eli OTW. Kerron menetelmästä, ohjelmoinnista ja kehityksestä lisää seuraavissa osissa. Samoin julkaisen valmennettavien omat kommentit ja kokemukset menneestä vuodesta testimoniaalien muodossa.
Tälle vuodelle olemme joukkueen kanssa perustamassa yhdessä seuraa. Koska suurin osa joukkueen naisista on käyneet WKC Fitness Trainer -koulutuksen ja ovat hyviä nostajia, seuralta tullee saamaan apua myös valmennukseen, ohjaukseen ja ohjelmointiin. Tätä en toki voi muiden puolesta luvata, mutta melkein jo taisin luvata. Kaikki ovat seuraan toki tervetulleita kaikin mahdollisin keinoin, kaikkialta maailmasta. Perustuksia rakennetaan juuri.
Tässä muutamia sekalaisia kuvia, joissa on itse asiassa aika vähän nostamista mutta sitäkin enemmän naurua. Aina voi nostaa itsensä iloiseksi. Aina.
kun vain omat, vanhat ja ruosteiset kelpaa. TÄSSÄ juttu kahvojen eroista. Sillä on aika paljonkin väliä.
Milli Vanilli.
Koska meiltä tulee uusi seura, annoin haikeuden siivittämänä Eveliinalle vanhat hihamerkit. Teetin tällaisia joskus Suomen Kahvakuula ry:lle ja mulla oli niitä vielä vino pino.
joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita ..
Nämä merkit jätin itselleni.
