Kahvakuulaurheilun SM-kisat on kahden viikon kuluttua. Myös valmentajan näkökulmasta tämä on haasteellista aikaa; ovathan joukkueen naiset paitsi kovia, myös .. no, innokkaita. Nyt pitäisi kuitenkin osata levätä sopivasti. Kuten eräs kaveri sanoi, nostamaan mennessä pitäisi olla sellainen into, että saa pitää ponnarista kiinni, kun toinen vaan menee.
Urheilun oppassa (1920) on termit piiskasisu ja kuntosisu.
“Mielestämme se urheilija on sisukkain, joka päivästä päivään itseään pahimmin rääkkää. Saattaa laillaan ollakin, mutta ei totisesti sillä sisulla voiteta. Ei piiskalla koulittu hevonen virein ole eikä parhaiten juokse.”
Hevoset, naisten kahvakuulajoukkue, sama asia. 
Rääkkäämiselle ja rautariimuillekin on paikkansa, jossain ja joskus. Mutta piiskasisun sijaan pitäisi löytää kuntosisu.
Kumpaa tämä nyt on, miettii Satu.
Milla, Krisse ja Kirsi pohivat samaa. Kuntoa vai piiskaa?
Sanoisin, että on paljon helpompi vetää aina täysillä, kuin osata jättää sopivasti varastoon. Piiskasisu on kaikille sama (täysillä, kovempaa, loppuun saakka, oksenna, makaa, itke jne). Kuntosisun kanssa vaihtelu on vaikeampaa, paljon herkempää ja yksilöllisempää.
Treeniä rakastavalle vaikeinta on laskea kuulat maahan ja olla jatkamatta silloin, kun vielä kulkisi hyvin. Ja valmentajana on kieltämättä haastavaa löytää jokaiselle se juuri oikea määrä.
Kirjassa hevosmiehiä kuvataan näin:
“He osaavat harjoittaa hevosensa sellaiseen kuntoon, että sitä on täysi työ pidellä ennen kilpailua, jossa se käskemättä heti alusta lähtien panee parhaansa ja vasta lopussa uupuessaan tarvitsee pienen varvun ripsauksen merkiksi kaikkensa pinnistämään.”
Kuva aukeaa klikkaamalla isoksi, kannattaa tsekata!
Kirja: Lauri Pihkalan Urheilun opas (Lahti, 1920)
Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, että nyt vaan lepoa ja odottelua. Tilanne olisi toinen, jos takana olisi vuosikausien treenit ja täysi varmuus omista kyvyistä ja kunnosta.
Mutta koska ihan näin ei ole, jokaisen valmistautuminen on vähän erilainen. Yksi voi tarvita pitkiä sarjoja vielä pari päivää ennen kisaa – enemmänkin henkisen varmuuden takia. Toiselle taas täysi lepääminen on ehdottomasti paras tapa nostattaa ‘nälkää’. Ihan kaavojen mukaan ei aina voi mennä, koska .. olimme joskus ihmisiä.
Tekemisen tahti, eli rpm
Tahti, eli Repetitions per minute (RPM) on yksi tärkeimmistä asioista paitsi harjoittelussa, myös ohjelmoinnissa. Käytännössä harjoitusten ja ohjelman laatiminen on lähes mahdotonta tai ainakin vaikeaa ja mielivaltaista, ellei tahtia määritellä.
Kisoissa nostajan on tärkeä tietää lavalle mennessään, millä tahdilla aikoo tehdä suorituksensa. Ilman sitä suorituskyvystä ei saa tarkkaa tietoa treenissä tai testipäivinä jne. Eikä realistista tavoitetta tai suunnitelmaa voi tehdä, ennen kuin tietää missä ollaan ja mihin pystyy. Eli: tekemisen tahti.
Käytännössä, jos tavoite on 160 toistoa, nostaja tekee suorituksensa tasaisella tahdilla, 16 toistoa minuutissa (rpm). Loppukirit ja muut on sitten tilanteen ja päivän mukaan asia erikseen.
Jos aloittaa liian nopeasti ja hätäilee ensimmäiset minuutit esimerkiksi 18-20 rpm, väsyy varmasti aikaisemmin, eikä mahdollisesti pääse edes loppuun saakka. Esim. 20 rpm on jo tahti, joka saattaa hyydyttää otteen yllättävästikin, ellei sitä ole harjoitellut (niin tempauksessa kuin yhden käden työnnössäkin). Sillä tahdilla vaaditaan myös jo aika kovaa kuntoa.
Pace yourself.
Tahti on myös yksi niistä asioista, mikä määrittää harjoituksen rasittavuuden (painon ja sarjan pituuden lisäksi). Yksinkertaisesti 16-kiloisella: 6 minuutin sarja 12 rpm voi olla kevyt, mutta 6 minuutin sarja 20 rpm kova.
Nämä on oikeastaan enää niitä viimeisiä viilauksia ennen kisaa. Jos nostajan tavoite on ollut 150 toistoa (10 min 15 rpm), treeneissä on saatettu tehdä lyhyempiä sarjoja nopeammin (6 min 18 rpm) ja niin edelleen. Jokaiselle ansionsa mukaan.
12.5 kaikki tiet vievät Hyvinkäälle ja siellä sisut kohtaavat. Tsemppiä kaikille nostajille (valtava määrä nostajia!) ja siellä nähdään. Tulkaa kaikki katsomaan!
Tykkää tästä:
Ole ensimmäinen, joka tykkää tästä artikkeli.
