“Voimanostajat olivat sitä mitä miehet ennen sisätöitä, keskuslämmitystä ja ilmaista koulutusta ovat olleet: kuroita, koljatteja ja peruskarjuja. On tarvittu tuollaisia, että on voinut tulla tällaisia. On tarvittu miehiä, jotka tekevät työnsä ja urheilunsa maksimipainoilla, että toiset voivat elättää itsensä naputtelemalla näppäimistöä.”
Lainaukset Tuomas Kyrön Urheilukirjasta, jota luen. Yksi hänen kuvailemistaan lajeista on voimanosto – ei minun juttuni – mutta rakastan yli kaiken, kun joku kirjoittaa urheilusta, harjoittelusta ja sen mielivaltaisuudesta. Olen itse aina enemmän kirjoittaja kuin urheilija tai treenaaja. En kummassakaan superhyvä, mutta mitään muutakaan en oikein halua tehdä. Ja rakastan sanoja.
“Kenestä tulee voimamies? Päättääkö joku kuusivuotiaana, että jalkakyykky on hänen elämäntehtävänsä?”
Kyrö urheilujoukkueen fanittamisesta:
“Sama poika istuu 45-vuotiaana puolityhjässä Hartwall Areenassa ja miettii mitä helvettiä hän siellä tekee. Elämä olisi toisaalla.”
Kirjailija näkee asioiden sielun. Urheileva ei itse välttämättä näe itseään, tai osaa kuvailla lajiaan, mutta kirjailija osaa. Siinä on sanojen voima.
“Mitä suurempi voima ihmisellä on, sitä nallekarhumaisempi hän on. Sitä vähemmän tarvetta esitellä voimaansa urheilusuorituksen ulkopuolella. Eikä hän suorituksessakaan esittele voimaa vaan käyttää sitä. Voima on väline johonkin, ja voima on taakka joka annetaan vain sille, joka jaksaa sen kantaa.”
Minusta tuo on loistava kuvaus. Liian usein harjoittelu mielletään pullisteluksi – tai että vain ulkonäön tai esim. lihaskasvun takia tehdään jotain – mutta Kyrö ymmärtää asian ytimen. Ei kyse ole lihaksista, vaikka ne jollekin olisivatkin voiman näkyvin seuraus. Se on 90-lukua se ajattelu.
Kirjailija tuntuu ymmärtävän syvemmin. Ehkä myös sen, että vaikka harjoittelu tai kehitys miten perustuisi johonkin kaavaan, ei sitä – saati toimivan kaavan tahallista rikkomista – oikein koskaan voi selittää. Ongelmahan on se, että ohjelmaa toteuttaa ihminen.
On helppoa tehdä toiselle ohjelma ja sanoa, että tee näin mutta älä näin. Silti joku harjoittelee aina aivan liikaa ja uhraa vaikkapa oman terveytensä vuodesta toiseen. Jopa niin, että sillä on vakavia, pitkäaikaisia seurauksia. Aina on se, joka treenaa, loukkaantuu, kerää luunsa ja tekee saman kohta uudestaan.
Milläpä sitä nyt selittäisi. Ei järjellä ainakaan.
Ortoreksia-korttia vilautellaan, mutta ei se kaikkea selitä. Useimmat jotka omistavat auton, tietävät että kolmesta ylinopeussakosta lähtee kortti. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni ottaa opikseen ensimmäisestä sakosta ja ajaa sen jälkeen aina vaan sen 60 km/h niinkuin kyltti käskee.
Otat sitten rauhallisesti tästä lähtien.
Sitä kaasujalkaa hellitetään nyt.
Juu, tottakai. Ihan ilman muuta.
****
Käyn neljättä kymmenettä, olen äiti ja mitä kaikkea. Seuraavasta lähtee kortti ja tuohon treenaamiseen en sano mitään.
***
Harjoittelusta on äärettömän hyviä käytännön artikkeleita ja kirjoja, mutta pidän aina eniten siitä, että teoria viedään käytäntöön ja erityisesti kokemuksen tasolle. Miltä jokin asia oikeasti tuntuu. On helppo antaa ohje, mutta elämä on toinen. Asiat menevät harvoin niinkuin pitäisi.
Olen professorin tytär, joten ymmärrän kyllä ‘tieteen’ ja ns. oikein tekemisen merkityksen myös harjoittelussa. Ei viisaus silti suoraan veressä ole. Tottakai liika on liikaa (ja kohtuus aina liian vähän), mutta ei tieto tekemistä muuta.
Teoriassa ihmissuhteetkin on helppoja. On kaksi ihmistä, ehkä mies ja nainen. Pussataan, tehdään vauvoja, ajetaan nurmikkoa ja lopulta kuollaan onnellisina sylikkäin.
Juu, teoriassa ja My Little Ponyssa.
Todellisuus on toinen: aina on helppoa on antaa ohjelma ja jos se ei pienen soveltamisen jälkeen ns. toimi, hokea että “mitä minä sanoin”.
Sanoin sanoin, tiesit tiesit. Sitä saa mitä tilaa, ne sanovat sitä sakkolappua kirjoittaessaankin.
Silti ne on aina samat tyypit, jotka loukkaantuessaan miettivät vain sitä, miten harjoitella loukkaantumisesta huolimatta ja/tai sen ympärillä. Lepo ei tule kyseeseen.
Ei näitä voi selittää. Teoria ei auta, tieto lisää tuskaa – mutta ei välttämättä muuta tekemistä suuntaan eikä toiseen. Onneksi meillä on kirjailijat.
Toisaalta gearit ratkaisevat enemmän kuin ominaisuudet. 
Todella jees! Paheksuminen ja vastustaminen on elämän suolia. Ja etenkin se, että joillain on pokkaa tehdä paheksuttavia asioita. Ei voi kuin ihailla: “Onpa kauheaa, VAU!” 
joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita ..
