Harmi, etten ole itse aikaisemmin keksinyt laittaa Biokian marjoja ja jauheita omiin lasipurkkeihinsa! Tällainen ihana idea tuli vastaan Tampereella. Toisaalta se päivä jolloin itse sisustan kotini sydäntä pienillä lasipulloilla voi olla vähän kauempana tulevaisuudessa. Tykkään silti, kun toiset tekevät kaikkea hienoa.
Käväisin samalla myös Optimal Performancen toimistolla. Ensin Kaisan kanssa kahvilla (kiitos!) ja sitten Jonin kanssa salilla (ole hyvä!). Jonin kirjoittama Treeniohjelman suunnittelun peruskivet vietiin käytännön tasolle. Kokeilin myös Muscle Madnessiä, eikä varmaan pahaa tekisi osallistua: kuten läsnäolijat voinevat todistaa, meikäläisen heikko lenkki on voima – mutta onneksi tekniikka, keskittyminen ja läsnäolon taito korvaavat fyysiset ominaisuudet. Toisaalta gearit ratkaisevat enemmän kuin ominaisuudet.
Treenin jälkeen vaadin saada fanikuvan, mikä oli vähän vaikeaa koska myös Kimmon kädet tärisi reenin jälkeen niin että skarppia kuvaa oli lähes mahdoton saada.
Jonain päivänä ehkä opin, että välipäivinäkin voi tehdä jotain, mutta että välttämättä etukyykkysarjat 70 kg:lla ei ole pelkästään palauttavaa harjoittelua. Todella jees! Paheksuminen ja vastustaminen on elämän suolia. Ja etenkin se, että joillain on pokkaa tehdä paheksuttavia asioita. Ei voi kuin ihailla: “Onpa kauheaa, VAU!”
Niinpä paheksun paitsi Tamperetta, myös Ylöjärveä ja oikeastaan koko Länsi-Suomen lääniä ja etenkin lääniuudistuksia, jääkiekkoa, ruumiillista harjoittelua, henkistä paikallaanoloa, hiihtolomaa ja suksia, laduista ja elitistisestä laskettelusta nyt puhumattakaan.
Olin viime viikon aika piukeana. Tajusin jossain vaiheessa käyttäneeni 22 tuntia blogattavien artikkeleiden kirjoittamiseen – saamatta aikaan mitään. Toki olen kirjoittaja ja sitä haluan tehdä, mutta alkoi jo olla se ns. tekemisen helppous kaukana. Tänä aamuna jatkoin samaa vielä pari tuntia, kunnes päätin lopettaa. Stop on hyvä sana.
Kirsi ja tekemisen helppous:
Teemu opastaa torsoilua:
Kun olin tehnyt oman tempaustreenini ja ns. toiminnallisen pihtimittauksen jättämällä reidestä palan rasvaa kiekkojen väliin, lähdettiin Mikon kanssa avannolle:
Saatoimme päästä japanilaisten kuvaamaan avanto-dokumenttiikin, tai sitten emme.
Juhla on mokkaa.
Kuten sanottu, todella jees.
Näin.
“Voimanostajat olivat sitä mitä miehet ennen sisätöitä, keskuslämmitystä ja ilmaista koulutusta ovat olleet: kuroita, koljatteja ja peruskarjuja. On tarvittu tuollaisia, että on voinut tulla tällaisia. On tarvittu miehiä, jotka tekevät työnsä ja urheilunsa maksimipainoilla, että toiset voivat elättää itsensä naputtelemalla näppäimistöä.” Lainaukset Tuomas Kyrön Urheilukirjasta, jota luen. Yksi hänen kuvailemistaan lajeista on voimanosto – ei minun juttuni – mutta rakastan yli kaiken, kun joku kirjoittaa urheilusta, harjoittelusta ja sen mielivaltaisuudesta. Olen itse aina enemmän kirjoittaja kuin urheilija tai treenaaja. En kummassakaan superhyvä, mutta mitään muutakaan en oikein halua tehdä. Ja rakastan sanoja.
“Kenestä tulee voimamies? Päättääkö joku kuusivuotiaana, että jalkakyykky on hänen elämäntehtävänsä?”
Kyrö urheilujoukkueen fanittamisesta:
“Sama poika istuu 45-vuotiaana puolityhjässä Hartwall Areenassa ja miettii mitä helvettiä hän siellä tekee. Elämä olisi toisaalla.”
Kirjailija näkee asioiden sielun. Urheileva ei itse välttämättä näe itseään, tai osaa kuvailla lajiaan, mutta kirjailija osaa. Siinä on sanojen voima.
“Mitä suurempi voima ihmisellä on, sitä nallekarhumaisempi hän on. Sitä vähemmän tarvetta esitellä voimaansa urheilusuorituksen ulkopuolella. Eikä hän suorituksessakaan esittele voimaa vaan käyttää sitä. Voima on väline johonkin, ja voima on taakka joka annetaan vain sille, joka jaksaa sen kantaa.”
Minusta tuo on loistava kuvaus. Liian usein harjoittelu mielletään pullisteluksi – tai että vain ulkonäön tai esim. lihaskasvun takia tehdään jotain – mutta Kyrö ymmärtää asian ytimen. Ei kyse ole lihaksista, vaikka ne jollekin olisivatkin voiman näkyvin seuraus. Se on 90-lukua se ajattelu.
Kirjailija tuntuu ymmärtävän syvemmin. Ehkä myös sen, että vaikka harjoittelu tai kehitys miten perustuisi johonkin kaavaan, ei sitä – saati toimivan kaavan tahallista rikkomista – oikein koskaan voi selittää. Ongelmahan on se, että ohjelmaa toteuttaa ihminen.
On helppoa tehdä toiselle ohjelma ja sanoa, että tee näin mutta älä näin. Silti joku harjoittelee aina aivan liikaa ja uhraa vaikkapa oman terveytensä vuodesta toiseen. Jopa niin, että sillä on vakavia, pitkäaikaisia seurauksia. Aina on se, joka treenaa, loukkaantuu, kerää luunsa ja tekee saman kohta uudestaan.
Milläpä sitä nyt selittäisi. Ei järjellä ainakaan.
Ortoreksia-korttia vilautellaan, mutta ei se kaikkea selitä. Useimmat jotka omistavat auton, tietävät että kolmesta ylinopeussakosta lähtee kortti. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni ottaa opikseen ensimmäisestä sakosta ja ajaa sen jälkeen aina vaan sen 60 km/h niinkuin kyltti käskee.
Otat sitten rauhallisesti tästä lähtien. Sitä kaasujalkaa hellitetään nyt.
Juu, tottakai. Ihan ilman muuta.
****
Käyn neljättä kymmenettä, olen äiti ja mitä kaikkea. Seuraavasta lähtee kortti ja tuohon treenaamiseen en sano mitään.
***
Harjoittelusta on äärettömän hyviä käytännön artikkeleita ja kirjoja, mutta pidän aina eniten siitä, että teoria viedään käytäntöön ja erityisesti kokemuksen tasolle. Miltä jokin asia oikeasti tuntuu. On helppo antaa ohje, mutta elämä on toinen. Asiat menevät harvoin niinkuin pitäisi.
Olen professorin tytär, joten ymmärrän kyllä ‘tieteen’ ja ns. oikein tekemisen merkityksen myös harjoittelussa. Ei viisaus silti suoraan veressä ole. Tottakai liika on liikaa (ja kohtuus aina liian vähän), mutta ei tieto tekemistä muuta.
Teoriassa ihmissuhteetkin on helppoja. On kaksi ihmistä, ehkä mies ja nainen. Pussataan, tehdään vauvoja, ajetaan nurmikkoa ja lopulta kuollaan onnellisina sylikkäin.
Juu, teoriassa ja My Little Ponyssa.
Todellisuus on toinen: aina on helppoa on antaa ohjelma ja jos se ei pienen soveltamisen jälkeen ns. toimi, hokea että “mitä minä sanoin”.
Sanoin sanoin, tiesit tiesit. Sitä saa mitä tilaa, ne sanovat sitä sakkolappua kirjoittaessaankin.
Silti ne on aina samat tyypit, jotka loukkaantuessaan miettivät vain sitä, miten harjoitella loukkaantumisesta huolimatta ja/tai sen ympärillä. Lepo ei tule kyseeseen.
Ei näitä voi selittää. Teoria ei auta, tieto lisää tuskaa – mutta ei välttämättä muuta tekemistä suuntaan eikä toiseen. Onneksi meillä on kirjailijat.
Vesa veti illalla Sparta-treenejä. Itse heräilin salin lattialta painonnostopukkien välistä (?) ja nappasin sitten muutaman kuvan. Tuossa jumpassa toteutui myös Poikien urheilutoiminnan oppaassa (1935) annetut ohjeet. Eihän tämä ole kuin 77 vuotta vanhaa materiaalia, ja koskee myös tyttöjä. “Seuran poikaurheilulle on suunniteltava sellainen mahdollisimman monipuolinen, mutta samalla johdonmukainen työohjelma, joka voi tarjota harrastusmahdollisuuksia kaikille ikäluokille ja “makusuunnille”. “Ei voida odottaa, että kaikki pojat osallistuvat kaikkeen, mitä seura järjestää. Varsinkin varttuneimmilla pojilla on omat mielilajinsa, joissa he pyrkivät “miesmäisempiin” otteisiin. Tätä halua ei suinkaan saa estää.”
No, ei varmaan estetä. Valinnanvaraa on, toverihenkeä ja hyvä meininki. Ja jos Wiktionarysta katsoo mitä se miesmäinen oikein tarkoittaa, niin se on masculino. Uusi tehokas tapa harjoitella?
Vedän vielä tänään ja ensi keskiviikkona Spartanilla tekniikkatreenit. Lämmittely on tärkeä osa tuntia ja hain taas ideoita kirjoista. En ole kovin suuri nykyajan ystävä (saati moderni mädättäjä), joten luotan yleensä ensin vanhaan, ennen kuin jokin uusi todistaa itsensä oikeaksi. Haen urheiluun ja harjoitteluun liittyviä kirjoja säännöllisesti täältä. Tässä oli vaihtoehdot:
Päädyin siihen, että tällä kertaa tehdään lämmittelyksi Liisa Orkon kirjasta Naisen kotivoimistelu (Otava, 1934) – kohta 2b, eli II Harjoitusohjelma gramofonin säestyksellä.
Kirja on hyvä. Kappale 6. on otsikoitu ytimekkäästi Suuri vatsa pois:
“Vatsalihasten kunnosta riippuu kuitenkin vartalon muoto. Vaikka olisi runsaskin rasvakerros, niin se ei rumenna, jos vatsalihakset ovat hyvät.”
Otin Strath-nallea korvasta kiinni ja ryhdymme panostamaan keskivartaloon: Kirjassa on myös kappale “käsivarsilihakset kuntoon”.
Olin opettamassa, kuulat oikein valmiiksi mankattuina:
Aika ‘valmiilta’ tuntui myös maanantaina, kun tein etukyykkyjä 80 kg:lla. Kun ensimmäistä kertaa tein suht’ painavilla (eli 70 kg jokin aika sitten), luulin että keskivartaloni halkeaa pystysuunnassa. Nyt olen oppinut tekniikan vähän paremmin. Tein vain kakkoset, mutta ei se pahalta tuntunut.
Veikkaan, että etukyykyn huima korotus on seurausta pullan syömisestä: vehnä ja sokeri menee suoraan reisiin. Viime viikolla leijuinkin korvapuustieni kanssa, mutta tulipa (jälleen) todistettua, että ei ole mun juttu ei. Suosittelen pullaa sellaisille, joille pulla on pulla.
Mulle se aiheuttaa ihan muuta: voin yhden korvapuustin jälkeen syödä esimerkiksi sipsejä niin kauan kunnes käsi jää Pringles-purkkiin jumiin.
Ostin tulppaaneja kotiin ihan vaan kyykkyjen takia. Jotkut sanovat, että olen sekaisin kuin seinäkello mutta minä sanon että se on temperamenttikysymys.
Erikoislauantai! Ensin joukkueen kanssa 2 tunnin treeni Spartan Centerillä. Me ei treenata yhdessä liian usein koska asun muualla kuin muut, joten nämä on tekniikan ja kaiken takia supertärkeitä kokoontumisia.
Melkein aina näissä treeneissä testaillaan raskaampia työntöjä. Raskas yhden käden työntö on mun kokemukseni mukaan paras apuliike paitsi tietysti työntöön kisapainolla, myös tempaukseen ja kahden käden työntöönkin. Satu lähti salilta 24-kiloinen mukanaan ja Krissen kanssa otettiin 28 kg mukaan kuvioon. Olen vahvasti raskaiden kuulien puolesta, mutta silti aika varovainen. Vaikka voimaa jaloissa riittäisikin, pitää muistaa että paino on ranteen ja käsivarren päällä – naisen ranteet ja käsivarret eivät kestä heti painon kuormaa.
Takana pitää olla tarpeeksi treeniä kevyemmillä kuulilla – ylipäätään eteneminen menee rauhassa 12 –> 16 –> 20 –> 24, eikä kaikille esim. 28 kg sovi koskaan. Itse olen murtanut käden etenemällä liian nopeasti ja raskaasti, joten maltti on valttia vaikka se tylsin tie onkin. Varsinainen bone breaker mulla oli kyllä 36 kg.
Tämä on Turun paras nurkka, vaikka omat kuulat olen sinne tuonutkin. Ihan kevyttä diivailua kun vain omat, vanhat ja ruosteiset kelpaa. TÄSSÄ juttu kahvojen eroista. Sillä on aika paljonkin väliä.
Treenin jälkeen käytiin Kertussa. Krisse on varmasti mielissään tästä hyvästä kuvasta mutta ei nyt ollut parempaakaan ja haluan tämän laittaa. Sori!
Hampparibuffetin (!!!) jälkeen käytiin avannolla: Veden ‘lämpö’ oli torstailta, nyt oltiin nollassa. Mutta eipä ainakaan satu mihinkään. Paitsi että jäävesi särkee mustelmia, mutta siihen voi aina laulaa että Oon ystävä mustelmien. Sabotage mikä sabotage. Milli Vanilli.
Illalla meillä oli SPNL:n Kahvakuulavaliokunnan kokous legendaarisessa Liedon GS:n Kanalassa. Koska meiltä tulee uusi seura, annoin haikeuden siivittämänä Eveliinalle vanhat hihamerkit. Teetin tällaisia joskus Suomen Kahvakuula ry:lle ja mulla oli niitä vielä vino pino.
Hauska anekdootti: jos vertaatte Kahvakuula ry:n logoa ja hihamerkin logoa, huomaatte että kuula on eri mallinen. Hehe. Mun vanha työkaveri Matti teki seuralle logon ja halusin Fedorenko-mallisen kuulan. Mutta sitten kun teetin hihamerkkejä, Antti olikin juuri saanut Leokon kanssa kuviot rullaamaan. Niinpä meillä oli myös Leokon kahvakuula, vähän eri mallinen. Tämä oli minulle silloin hyvin tärkeä asia, ja halusin ehdottomasti hihamerkkeihin Leokon kuulamallin joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita .. Nämä merkit jätin itselleni.
Kirjoitin vuosi sitten Miten alkuun kilpatreenissä. Lähetin juuri menemään 10 treeniohjelmaa, joissa monissa on sama tavoite, mutta jokaisen matka omanlaisensa.
Kahvakuulaurheilu on kiinnostavaa siksikin, että lajilla ei ole pitkää historiaa Suomessa. Se tuore historia mitä on, on nostajien itse tekemää. Ei ole vielä vuosikymmenten valmennuskokemusta eikä luotettavia tietopankkeja, joista asioita tarkistaa. Ei oikein ketään, keneltä kysyä ‘faktaa’.
Nostamista kannattaa aina opetella nostajilta. Koulutuksia voi käydä ja kaikkea opiskella, mutta käytäntö on aina toinen, koska teoriaa ja oppia pitää soveltaa ihmiseen, ei välineeseen.
Venäläiset, ukrainalaiset ym. tietävät, tottakai, mutta siinäkin on haasteensa. Erilaiset treeniohjelmat ja -menetelmät on pitkälti tehty sillä oletuksella, että tekniikka on ainakin kohtuullinen. Aloittelijalla se on olematon. Toki Suomessa on nyt jo erinomaista tekniikkaa ja paljon tietoa, mutta se on vienyt vuosia. Paljon treeniä, kisoja ja matkustamista. Time under the bells.
Muistan tämän Ventspilsistä. Fuglev opettaa Arille ja Pekalle työntöä:
Omissa opeissani olen aina ollut Amerikkaan päin kallellani, johtuen siitä että Marko ohjasi mut Lorrainelle joka ohjasi mut Catherinelle, jonka tapasin Hampurissa kisoissa 2008.
Myös amerikkalaiset ovat aloittaneet nollasta, ilman kulttuuria tai historiaa tai armeijaa, jossa kahvakuulalla on tehty ‘aina’. Valery Fedorenkolla oli tieto ja taito – ja perustamansa WKC on tehnyt hienon työn. On aivan eri asia jalkauttaa laji tyhjään ja valmentaa sellaisia jotka eivät osaa mitään, kuin heitä joilla on jo valmiiksi hyvät tekniikat ja pohja.
Nyt puhun nimenomaan nostamisesta ja urheilulajista. Kahvakuulan itsensä kanssa kun toteutuu myös ns. sitruunailmiö. Tiedättekö, Kolumbus vie sitruunan Amerikkaan ja amerikkalaiset tekee siitä Spritea.
Käytän itse ohjelmoinnissa WKC:n Fedorenko-metodeja. Kuntoiluun ja eri lajien oheisharjoitteluun Fitness Protocol on aivan helmi (tämä kuuluu Fitness Trainer -ohjaajakoulutukseen). Lajiharjoittelussa ja sen ohjelmoinnissa käytän myös Fedorenkon pohjaa, joskin aika paljon soveltaen.
Menetelmä huomioi nimenomaan sen, että nostaja saattaa olla täysin aloittelija. Tämä on yksi asia, joka tekee treenimetodista erittäin hyvän.
Myös meidän joukkueessa on naisia, jotka on lähteneet täysin nollasta. Siitä, että harjoitellaan rinnalleveto ja vauhtipunnerrus ja pikkuhiljaa edetään lajiliikkeisiin. Liikkeet on hyviä kenelle tahansa. Yksi nostamisen ja tekniikan idea onkin siinä, että kehitytään ja voidaan lisätä kuormitusta. Kehitys ei tule liikkeiden lisäämisellä ja ‘vaikeuttamisella’ – vaan juuri päinvastoin.
Kun itse tulin lajin pariin ja aloin treenata ohjelmoidusti, paino putosi 84 kilosta 75 kiloon (olen melkein 174 cm), kehonkoostumus kääntyi ympäri ja vahvistuin. Tottakai saman saa aikaan monella muullakin tavalla, mutta minä pidän tästä.
Enkä puhu lihaksista tai kropan muokkaamisesta, vaan ominaisuuksista: kunnosta ja voimasta – sanoisin että myös sitkeydestä. Muutos vaatii toki sen, että ruokavalio tarkistetaan ja että treenin kuormitus on tarpeeksi kova. Olin itse tehnyt kuulatreeniä jo pari vuotta ennen kuin aloitin lajiharjoittelun, joten pääsin aika nopeasti käsiksi raskaampiin painoihin.
Tämä ei ole kehonmuokkauslaji, vaan sitkeyslaji.
Yksilöllisyys
Kahvakuulaurheilun ohjelmointi on pitkälti matematiikkaa, mutta silti luovuutta tarvitaan. “24 kg on aina 24 kg” kuten Marko sanoo, mutta koska kahvassa roikkuu ihminen, tilanne elää.
Play by the ear on valmennuksessa enemmän sääntö kuin poikkeus, koska kunnon ja tavoitteiden lisäksi on huomioitava myös elämäntilanne, ajankäyttö, persoona ja paljon muuta. Pitää osata nähdä, mitä teknisiä yksityiskohtia valmennettava on valmis omaksumaan milläkin hetkellä. Kaikkea on turha yrittää korjata heti.
Henkinen puoli ja sinnikkyys alkavat tulla vastaan siinä vaiheessa, kun treenit lakkaavat olemasta mukavia – ja kehitys alussa on ollut itsestäänselvää. Tämä on yleensä myös se vaihe, jolloin joko toteaa että “tää laji on tyhmä” – tai jatkaa. Minulle tuo vaihe tuli siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran luulin olevani hyvä. Vähänpä tiesin siitä, miten hyvät harjoittelevat.
Myös naisten ja miesten valmentaminen on erilaista. Ei vain siksi, että miehet tekevät työnnön kahdella kuulalla ja naiset yhdellä, vaan koska sukupuolet kommunikoivat eri tavalla. Yksilöllisyys on ehdotonta, koska temperamenttia myöten jokainen on omanlaisensa.
Voi laittaa samantapaisen haastavan treenin kahdelle ihmiselle, jotka ottavat sen vastaan täysin eri tavalla: yksi innostuu ja saa virtaa siitä, että voi taistella ja ylittää itsensä – kun taas toiseen iskee paineet ja stressi. Jollekin jopa rimakauhu.
Meilläkin on joukkueessa aika monenlaisia naisia: yksi sahaa jäisiä hirviä ja sukeltaa jään alla, kun taas toinen voi olla aikamoinen diiva. Ei se väärin ole.
Ideaalitilanteessa kehitys on suora viiva ylöspäin. Todellisuudessa se menee niin melkeinpä vain paperilla. Jokaisen sotku on omanlaisensa.
Luin tänään K&F-lehteä ja bongasin tämän. Kuvan perusteella ensimmäinen oikea Crossfit-henkilö on Suomesta. Markku Aro, jo vuonna 1996.
Siitä on tehty laulukin.
Toisaalta gearit ratkaisevat enemmän kuin ominaisuudet. 
Todella jees! Paheksuminen ja vastustaminen on elämän suolia. Ja etenkin se, että joillain on pokkaa tehdä paheksuttavia asioita. Ei voi kuin ihailla: “Onpa kauheaa, VAU!” 
joten sitä piti muuttaa. Nämä on tärkeitä asioita ..
