Mutta jotenkin aion sen tehdä. Mikään ei ole niin hyvä tunne, kuin se, että on saanut tehtyä kaiken sen mitä pitikin.

Voisin tietysti kohtuullistaa listaa ja olla tunkematta sinne kaikkea, mutta tämä ei vielä aivan toteudu. Olen jo oppinut jaottelemaan tehtävät kiireellisiin ja tärkeisiin, ja jättämään vähemmän tärkeät seuraavaksi, mutta kummasti lista vaan elää ja hengittää, vaikka sitä miten koittaisi kuolettaa. Onneksi näin.

Ja se mistä en pidä, on väkisinrelaaminen silloin, kun ei siihen yksinkertaisesti kykene.

Kirjoitin tästä jo helmikuussa (Suorittamisesta ja väkisinrelaamisesta) – mikä lienee myös sen merkki, että kasaan itselleni epäsopivan määrän töitä koko ajan. Olisin voinut olla tuota mieltä myös vuonna 2005. Harmi, että vaikka ajatteluni tuntuu kehittyvän, toimintani ei muutu.

Kysyin eilen Facebookin sportticornerissani, että mitä täältä haluttaisiin lukea enemmän. Vastausten perusteella nostaminen vei voiton päiväkirjamaisuudesta 6-0.

Vähän emmin tutkimukseni luotettavuutta: blogissa oli esim. huhtikuussa yli 22000 uniikkia kävijää ja suureen kyselyyni vastasi 19 ihmistä. Voi olla, että jäljelle jäävistä 21 981 ihmisestä joku on toista mieltä.

Mutta, ei mennä oletuksen eikä enemmistön mukana, vaan jatketaan miten jatketaan.

Juuri nyt pitäisi mm. valita kuvia, näytöllä roikkuu esim. tuo yksi etukuvaksi nostamani, ihan hyvä otos (kuvasin iPhonella koneen näyttöä, tyylikästä, eikö vain).

Melkein muistelen kaiholla, miten hyvässä kunnossa olin kolme viikkoa sitten. =) Kuvat otti Jaakko Kahilaniemi. Vielä pitäisi 140 kuvasta valita parhaat, sen jälkeen infota valinnat kuvaajalle, jonka jälkeen hän tekee ne valmiiksi ja asiat menisivät eteenpäin.

Pitäisi olla palaverissa tuhannessa paikassa, kirjoittaa neljäänsataan paikkaan, vastata seitsemään miljoonaan viestiin ja kaiken päälle perjantaina ajaa viisisataa kilometriä Kuopioon kouluttamaan. Näistä kaikista mielekkäin on viimeinen, koskapa rakastan Villen salin (Crossfit Kuopio) tunnelmaa.

Nykyään osaan jo ajaa sinne ilman suuria suruja.

Ensimmäisen kerran kävin niillä main kouluttamassa vuonna 2010, josta syntyi tämä bloggaus: Ajat suoraan vaan. Ihan suoraan. Heh.

“Ei sillä että valittaisin, oli mulla kuitenkin varmaan huoltamon ‘paras tekniikka’, likaisin mekko, takkuisimmat hiukset ja taatusti isoimmat korvikset.”

No joo. Pari muuttujaa.

Nyt olen kehittänyt täydellisen päivän kaavan, jonka jo pelkkä satunnainen toteutuminen tekee minut melkein onnelliseksi. Siihen kuuluu hyvin aikainen aamu.

Sanotaan, että paras työ- ja kirjoitusaika on noin 05:30-10:00. Täydellisenä päivänä sen jälkeen tulisi treeni. Sen jälkeen lounas. Sitten taas työvuoro esimerkiksi 13:00-17:00.

Toisaalta on liioittelua budjetoida kolme tuntia treeniin ja syömiseen, ehkä kaksikin riittää. Mutta tässäkin pitää laskea sekaan pari muuttujaa.

Ja se, että voisi tehdä kaikki työt virka-ajan puitteissa ja sisällä ja saisi ne kuuteen mennessä myös mielestään, alkaa jo olla vallankumouksellinen I have a dream -tasoinen haave, jota en kyllä saa toteutumaan ellen aivan tosissani yritä. Ja koska en siihen oikeastaan edes halua, niin mitä sitä itseään kiusaamaan. Jos tykkää tehdä töitä, tekee töitä.

En ole laiturinnokka-tyyppinen ihminen nyt, enkä sellaiseksi yritä muuttuakaan. Toissapäivänä pysähdyin, mutta muistan miettineeni lähinnä uusien painonnostokenkien hankkimista:

Kehitin myös erittäin fantastisen makuisen pirtelön, jota haluan kutsua nimellä Badding. Siksi, että tämäkin vaahtosi kuin meri tai olut kuohuaa. Ilmeisesti sen tekee sitruuna. En ole yhtään kartalla eri ruoka-aineiden vaikutuksesta lopputuloksen tekstuuriin, mutta kokemus on osoittanut, että kun puristaa sekaan puolikkaan sitruunan, kaikki kuohuaa.

Baddingissa on kaksi desiä jäisiä puolukoita, puolikas banaani, mansikanmakuista proteiinisosetta, 1/2 sitruuna, ihan hiukan käpylehmän maitoa (luomu) ja vettä.

Mitähän vielä. En muista. Täydellisen päivän elementit on vielä saavutettavissa, koska kello on vasta 07:59. Nykyinen päiväkaavani sisältää ‘määräyksen’ siitä, että kirjoitan blogitekstini aamuisin ensimmäisenä ja vasta sen jälkeen siirryn oikeisiin töihin.
Nyt, jos olisin viisas, käyttäisin luovimman aikani niiden oikeiden tekstien viimeistelyyn, jotta saisin haluamani asiat julki, mutta koska en ole viisas, kirjoitan aamuisin sitä mitä haluan.

Eli sitä, mitä tutkimukseni perusteella nolla ihmistä haluaa lukea (eli päiväkirjamaiset blogipostaukset), mutta olkoon sitten niin. Enemmistö on aina väärässä ja minä olen suuri marginaalin ystävä. Kirjoitetaan sitten ei-kenellekään, kukaan ei tykkää, ja hyvä niin.

“On aina parempi olla ärsyttävä kuin tylsä”, kuten Bullshit Bingoa kirjoittava korporaatio-ystäväni Heidi kirjoitti.

Olen onnellinen, että Heidi lopetti downshiftaamisen ja jäädytti siten myös Lilyn Laineilla -bloginsa, vaikka ei sekään huono ollut, mutta tuntui kummalliselta ajatella parhaan ystävän turbaani päässä aasialaisessa laiturinnokassa, kun voisi yhtä hyvin tehdä jotain järkevää.

No niin. Näin. Nyt hommiin. Ja Twitteriin, ehdottomasti Twitteriin. Kyllä minä tämän vielä käynnistän, ihan kohta. Täydelliseen päivään EI kylläkään kuulu se, että nujuan naama kiinni puhelimessa, mutta ehkä se on sen arvoista.

Huomatkaa myös, että Suomesta lähtee yksitoista nostajaa EM-kisoihin! Mukana on myös väkevä joukko LiftMeUpin nostajia, joten marssi soimaan heti. Onnea matkaan kaikille. =)

Taas on työn alla paljon tärkeitä bloggauksia ja tekstejä ns. isoista asioista, joten lopputulos nyrjähtää nyt vähän tyhjänpäiväisen päivityksen muotoon. Tai ei tämä varmaan tyhjää ole, ainakin lautaset ovat täysiä.

Minulla ei käy ruoan kanssa hyvin. Olen jälleen oppinut, että jos haluaa laihtua, kannattaa syödä enimmäkseen pahaa ruokaa.

Eilen esimerkiksi tein bataattia ja jauhelihakastiketta, joka oli liian hyvää, sillä seurauksella, että söin liikaa. No. En kaipaa viisastelua siitä, että “kyllä syödä pitää”, joo joo, mutta raja se on siinäkin oltava.

Myös terveellisellä ruoalla on helppo lihottaa itsensä, vaikka se onkin tietysti parempi tapa kuin epäterveellisellä ruoalla lihottaminen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Suosittelen silti kokeilemaan, riskillä. Bataattimousse: keitin bataattia ja soseutin sekaan hieman mantelimaitoa. Tämä ei ole se, mitä lopulta söin. Tämä on sen alku.

Toissapäivänä tein salaattia, johon laitoin poikkeuksellisesti raejuustoa (en syö raejuustoa). Salaatti oli hyvää niin kauan, kunnes vastaan tuli mato. Yleensä olen sitä mieltä, että mato on hyvä merkki: ainakaan raaka-aineissa ei ole mitään kuolettavaa myrkkyä, koska seassa pysyy hengissä pieniä eläimiäkin.

Mutta kyllä se silti vei ruokahalun.

Tämä viikonlopun piknikiltä.

Ja tässä joku kana. Kesäbloggaajan tunnistaa siitä, että varpaat tungetaan mukaan joka kuvaan. Seppo Rätyä siteeraten, nyt voisi irrota kesä-Börjellekin.

Tässä yksi, viime talvena saatu oikein miellyttävä palaute Maanpuolustuskorkeakoulusta:

“Kukalla on hyvä, erittäin ihmisläheinen ja miellyttävä tapa kohdata ohjattava.

Erityiskiitos treeneistä, olin erittäin ilahtunut opetuksesta ja opetuksen sisällöstä! Minusta on AINA mukavaa nähdä, kun motivoituneita ihmisiä rääkätään edes vähän ja sääliä jaetaan rajoitetusti. Koulutuksessa on hyvä rakenne ja lähtötason arviointi osui nappiin.

Vaikka joku olisikin heilutellut kuulaa aiemminkin, niin tuskinpa koskaan on syytä unohtaa perusteita. Vähän jännitin että mitä tästä tulee, kun aika moni ilmoitti, ettei ole koskenutkaan kuulaan. Jännitys tosin osoittautui turhaksi, sillä kokonaisuudessaan koulutus oli kiitettävän arvoinen suoritus.”

- Pauli Turunen (Kadetti), Maanpuolustuskorkeakoulu.

****

Mitä koulutuksissa tapahtuu?

Moni miettii, että onko esim. ohjaajakoulutuksen jälkeen heti “valmis” ohjaamaan muita. Tähän ei oikein ole yksiselitteistä vastausta. Jos pitäisi sanoa kyllä tai ei, sanoisin että ei.

Koulutukset voi olla hyviä, mutta opettamaan tai ohjaamaan oppii vain opettamalla ja ohjaamalla. Ja ennen kuin voi ohjata muita, on hyvä osata ensin itse. Tämä vaatii paljon harjoittelua, ja mitä enemmän osaa, sitä todennäköisemmin huomaa, miten paljon on vielä opittavaa. Jos näin ei ole, ollaan vaarallisilla vesillä (kuka voisi tietää kaiken?).

Olen oppinut sen, että valmennus- ja opetustyössä tietynlainen play by the ear on tärkeää.

Koska asiakkaat, valmennettavat ja myös koulutuksiin osallistuvat ihmiset ovat hyvin erilaisia, jokaiselle voi toimia hieman erilainen lähestymistapa. Samalla se tekee työstä aika haastavaakin: vaikka jokaisella olisi sama tavoite (oppia tekniikka ja harjoittelu), siihen voidaan päätyä hyvinkin erilaisin keinoin.

Kerran kahvakuulakoulutuksen jälkeen joku ihmetteli, miksi kerroin yhdelle jonkun asian, mutta en kertonut toiselle tätä samaa asiaa. Tosiasiassa saatoin kertoakin, mutta eri tavalla. Tai ehkä en vaan kertonut mitä tapahtui, mutta osallistuja oppi silti.

Tämä viestien erilaisuus johtuu siitä, että osallistujat ovat monesti aika eri tasolla tekniikan tai asioiden ymmärtämisen suhteen. Kaikki eivät “ole valmiita” vastaanottamaan samaa tietoa samalla tavalla.

Tähän saakka en ole jaotellut koulutuksia “eri tasoisille”, koska sillä, kuinka kauan on treenannut kahvakuulalla, ei ole juuri merkitystä. Se, joka “kahvakuulaillut seitsemän vuotta” voi oppia nostamaan (taloudellisesti) paljon hitaammin ja työläämmin kuin se, joka tulee ensimmäistä kertaa.

En opeta kovakuntoiselle painijalle tekniikansuhteen eri asioita kuin opettaisin kotiäidille, koska perustekniikka on kaikille sama. Saatan toki käyttää ihmisestä riippuen erilaisia lähestymistapoja ja “menetelmiä”.

Joskus tarkoitus voi olla saada henkilö tekemään huomaamattaan jotain, mitä hän ei muuten tekisi. Eli esimerkiksi huomattavasti kovemman sarjan treenin kuin mihin hän kuvittelee pystyvänsä – tai “huijata” oppimaan jonkun tietyn tekniikan.

Esimerkiksi:

Kahvakuulatempauksen alasvienti. Monella on tapana pudottaa kuula suoraan “kämmenen yli”.

Kun korjaan tätä, sanon, että käännä ylhäällä kättä sen verran, että pikkurilli ohjaa kuulan suunnan alas. Osallistuja voi keskittyä tähän yksinkertaiseen asiaan. Kyse ei kuitenkaan ole pikkurillistä, vaan siitä miten isot vaikutukset tuolla yhdellä pienellä liikkeellä on.

Se mitä todellisuudessa tapahtuu, on että kun henkilö kääntää kättä pikkurillin suuntaisesti, myös koko kyynerpää laskeutuu hieman ja kuula kulkee tällöin lähempänä vartaloa. Mutta on paljon helpompi korjata pikkurillin asentoa, kuin miettiä käsivartta, sitä missä käsi kulkee ja missä kulmassa kuula tulee alas.

En aina välttämättä kerro tätä kaikkea. Saatan kertoa vain pikkurillistä: mutta se toimii ja tekniikka menee oikein.

Jos pikkurillin kääntäminen saa aikaan nuo kolme isoa muutosta, kaikki pääsevät helpommalla, kun keskitytään siihen. Pienellä asialla on isot vaikutukset.

Työnnön tekniikka mielletään vaikeaksi.

Koko liike mielletään vaikeaksi ja teknikseksi “kisaliikkeeksi”, jota kuntoilijan ei tarvitse tehdä. Tämä ei pidä paikkaansa. Työntö on erinomainen liike kuntoiluun, ja kahvakuulalla tehtynä sen kanssa on oikein mukava pelata ja säädellä yksinkertaista sarjaa kevyestä kovaksi ja kaikkea siltä väliltä.

Se on myös liike, joka mahdollistaa raskaampien painojen nostamisen (ja kehittymisen ja sen seuraamisen) nopeammin, kuin esimerkiksi vauhtipunnerrus. Työntö on ihana, palkitseva ja yksinkertainen liike.

Allemenon rytmitys on monelle haaste. Vaikka itse sanonkin, olen vuosien aikana oppinut opettamaan sen aika hyvin. Ihmiset, jotka eivät edes tiedä mikä on työntö – saati että tietäisivät, että haluavat oppia sen, tai että pitäisi – oppivat sen.

Työnnössä tehdään ensin ponnistus (tämä nostaa kuulan ylös), jonka jälkeen pudottaudutaan painon alle. Pilkon työnnön opettelun osiin ja aloitan tavallaan väärästä päästä, eli allemenosta.

Ensin sitä tehdään ilman painoa ja harjoitellaan pelkkää allemenoa. Kun se, että “keho jakaantuu kahteen suuntaan” – käsi ylös ja peppu alas – on mennyt perille, otetaan kuulat. Yleensä allemenon syvyyttä liioitellaan alussa, mutta kun allemeno on ylipäätään opittu, siirrytään ponnistusvaiheeseen.

Useimmiten ja suurin osa oppii sen heti alussa. Tämä yllättää ja ilahduttaa joka kerta, aina yhtä paljon. Ei ainoastaan minua, vaan myös monia harjoitteluun tuskastuneita osallistujia. Monelle se on haastava (minulle se oli, mutta opettelinkin sitä Youtubesta monta kuukautta).

Teetän koulutuksissa pitkiä sarjoja, jotta osallistuja “joutuu” keskittymään liikkeen suorittamiseen ja tekemään paljon toistoja. Tämä vaikuttaa myös rentouteen ja hengitysrytmiin. Kun on ns. pakko viettää aikaa kuulan kanssa, toistoja laskematta, painon hallinta helpottuu ja kehon jännittäminen vähenee.

Rankkoja treenejä en sen sijaan yleensä teetä – toki niiden tekeminen on mahdollista (voi valita raskaamman painon tai jos osaa, kiihdyttää vauhtia), mutta ajattelen ja usein sanonkin entistä valmentajaani Cate Imesia siteeraten, että “jokainen oksentakoon omalla ajallaan”. =)

Koulutuksen alussa tehdään hieman keppijumppaa. Se ei johdu vain siitä, että keppijumppa on mielettömän hyvää liikehdintää, vaan siitä mitä se kertoo minulle heti koulutuksen alussa. Tätä seuraamalla saan jo ensimmäisten 15 minuutin aikana tärkeää tietoa porukan liikkuvuudesta ja tavasta liikkua ylipäätään.

Mikään ei siis ole sattumaa, vaikka kaikkea ei sanotakaan ääneen.

Rakastan aikaisia aamuja. Varsinkin sitä, että herää aidosti levänneenä ja energisenä. Viime aikoina näin ei ole aivan ollut, joten tämä 05-aamu oli ilahduttava poikkeus.

Yleensä herään vasta kuudelta, heh. Eikä sillä, väsyttävän energinen olen aina, mutta hyvin harvoin levännyt. Levon taustalla lienee jäätelö, jota en varmasti ollut ansainnut, mutta sitähän ei kysytty.

Kuten sanottu, en ole mikään sankarillisin “kehon kuuntelija” vaan vedän aina niin kauan, kunnes keho ei enää jaksa. Eli siis kaadun sänkyyn enkä enää jaksa nousta. Ei vaan pysty. Ja tällä kertaa näin kävi keskellä viikkoa, melkolailla yhtäkkiä.

Levon tarpeen ja laiskuuden erottaminen on taitolaji. En kauheasti “pidä” laiskuudesta, mutta toisinaan olen vähän kateellinen heille, jotka osaavat hengata. Olen maailman surkein hengaaja.

Tämä ei johdu spartalaisesta asenteesta, vaan yksinkertaisesti siitä että on niin paljon hauskoja töitä ja kiinnostavia projekteja, ettei kiinnosta tyhjänpäiväisesti vaan olla. Miksi jäädä tuulikaappiin makaamaan, kun voi yhtä hyvin tehdä töitäkin (tai treenata).

Kohta alkaa Biokian kanssa kesätreenikamppis, pirtelökampanjointia voitte seurata täältä Biokian FB-sivulta. Lisäksi FIT-lehden kolumnit odottavat julkaisua ja seuraavat on jo tekeillä. Alistettu kalkkuna on seuraavan otsikko.

Ja tottakai FightSportin Kukkatori odottaa, mutta mitäpä elämä olisi ilman deadlinea deadlinen päälle. Niin, ja onhan tässä sitten vielä ne oikeat työt (älkää kysykö mikä lasketaan oikeaksi, en enää itsekään tiedä).

No, mutta FightSportin päätoimittajan sanoja lainaten, “Ne piirtää joilla on liitua”. En tiedä onko minulla. Välillä joo.

Mutta mitä sanotte, eikö tämä aika hauskalta projektilta vaikuta tämäkin? Varusteleka-kuvasten saldoa, joskin vain satunnaisia raakakuvia valokuvaajan näytöltä napsittuna. Tapasimme glamouristi Lidlin parkkipaikalla ja siirsimme siellä kuvat koneelleni. Varsinainen setti on jotain muuta, mutta tällainen oli kuvauspäivä. Ei se ehkä naamasta näy, mutta olin päivän päätteeksi aivan jäässä.

Käväisin alkuviikosta Helsingissä ja pitkästä aikaa treenasin ulkona. Aika kevyesti tosin, siellä (mudassa) seistessäni jo tunsin, että trenaaminen ei tunnu oikealta siihen hetkeen. Pari hassua sarjaa tein, mutta keho sanoi kampaviineri. =) Mutta maisema näytti oikealta, ehdottomasti.

Maailma nostajan silmin. After lifting, everything else in your life got the volume turned down, kuten yhteen t-paitaan runoilin (Tyler Durdenia mukaillen). Pitää kyllä niin paikkaansa.

Eilen kuuntelin jokseenkin uuvahtanutta kehoani, joka sanoi selvin sanoin, että jotain pitäisi syödä ja paljon. Päädyin ensin syömään kokonaisen ananaksen mustikoiden ja manteleiden kera,

… mutta aika nopeasti havahduin siihen, että voisin syödä vielä jotain muutakin. Ravintovalmentaja oli samaa mieltä (ja kannusti), joten mitäpä muutakaan kuuliainen nainen tekee, kuin tottelee. Ei ollut edes kamalan vaikeaa. Kakku jäi taas puolitiehen, hyvä kun varttikakun sain syötyä.

Mutta nyt, nyt töiden kimppuun. Hauskaa loppuviikkoa, maailma.

PS. Kevään ja alkukesän koulutukset alkavat täyttyä vinhaa vauhtia, mutta muutama paikka on vielä avoinna jokaisessa. Luultavasti teen niin, että kesäkuun loppuun voisin kiertää vielä “jossain”, sitten elokuussa tehdä toisen kiertueen.

Koulutuspäivien sisältö on myös uudistunut. Olen vetänyt leirejä aika monta vuotta ja luonnollisesti pyrin kehittämään niiden antia joka kerta. Opettaminen on opettavaista. Niin kovaa sertifikaattia tai koulutusta ei olekaan, kuin Trial&Error -menetelmä, jota voisi kutsua myös nimellä kokemus ja tekeminen. Myös harjoitteluksi sitä sanotaan.

Jotain tässä on myös syötävä, ja niitä vähän mietittävä. Se mikä vaatii minulta eniten, on se että muistan syödä ajoissa. Ruokavaliossa tai ruokien ja raaka-aineiden laadussa itsessään ei ole mitään uutta, mutta syömisen säännöllisyys on minulle haaste. Olen myös unohtelija.

Jo viime kuussa unohdin olevani oikeasti dieetillä (en ikinä ole dieetillä) ja valkoviinilasin takaa tekstasin Samille (valmentajalle) jotain tarpeetonta. Onneksi vastaus oli välitön, reipas muistutus:

SINÄ OLET DIEETILLÄ!!!!

Ai niinpäs olenkin, sori.

Tämä ei varsinaisesti kannustanut ottamaan toista, enkä myöskään saanut “tosi kiva, olet sen ansainnut” -päähäntaputtelua. En ollutkaan ansainnut yhtään mitään, olin vaan unohduksessa.

En tarvitse valmentajaa siksi, että hän voisi pitää minua kädestä, vaan siksi että hän antaa ohjeet ja (tarvittaessa) muistuttaa mistä tässä olikaan kyse. Olen itse kertonut hänelle tavoitteeni, ja hän kertoo miten se saavutetaan. Sillä, onko tehtävät asiat aina sitä mitä minä haluaisin, ei ole merkitystä.

Näin ajattelen itsekin valmentajan roolista käsin.

Valmentajan tehtävä on miettiä toisen puolesta se, mitä hänen tulee tehdä saavuttaakseen tavoitteensa. Jos ohjeet ovat hyviä ja niitä noudattaa, homma toimii. Jos niitä ei noudata ja tekee jotain muuta – esimerkiksi sitä mitä itse haluaa – toimivuus hajoaa.

Muistan, kun treenasin MM-kisoihin ja meilasin silloiselle valmentajalleni Catherine Imesille innoissani, miten olin tehnyt täydet kymmenen minuutin tempausennätykset kahtena päivänä peräkkäin pari viikkoa ennen kisoja, vaikka ohjelmassa ei tällaista lukenut. Ihmettelin, miksei hän ilahtunut.

(Edit: muistikatkos! Tein 10 min ennätykset kolmena päivänä peräkkäin. Ensin oli suunniteltu testipäivä, joka meni hyvin. Sitten päätin omin päin tehdä saman vielä kaksi kertaa uudestaan).

Kisojen jälkeen ymmärsin. Katsoin peiliin ja otin opikseni.

Nyt en katsonut peiliin viinilasillisteni kanssa vasta kuin seuraavana päivänä, mutta se kyllä riitti.

Yritin toki tarkistaa ruokavalio-ohjeista, lukeeko siellä “kuiva valkoviini”, mutta en löytänyt sitä kohtaa mistään.

Tässä muutamat viikon sapuskat, hauismenuksi päätin sitä kutsua. Sitä, ottaako tämä juuri hauikseen, en kuitenkaan uskalla luvata.

Höylä, naisen paras ystävä. Kurkut ja porkkanat siivuina, aina.

Kanaa, halloumia, lisää höylättyä.

Tätä voisi jo kutsua askeettiseksi. En vaan mitenkään jaksanut.

Tämän taustaa en muista. Kuvatessa tuo kippo muistutti jotenkin kissanruokakulhoa ja sai siten oloni vähän kiusaantuneeksi, mutta päätin silti ottaa kuvan. Marjoja, manteleita ja kookoshiutaleita.

Ja tässä yhden aamun tai päivän maailman samettisin pirtelö. Sitruuna tekee ihmeitä, tai sitten se oli extra-annos proteiinijauhetta. En tiedä miten koostumus olikin niin fantastinen, mutta se oli.

Ja kevätjuhlaliikkeet. Takana se mitä en ottanut, edessä kyllä kiitos.

Valitus minimiin ja eteenpäin.

Olimme viikonloppuna Tampereella ja kävin Rauhaniemessä uimassa. En käynyt saunassa, vaan päädyin vain uimaan ja lämmittelemään auringossa. Huomasin myös, että tamperelaiset käyvät uimassa Crocsit jalassa – ja yllättäen kaipasin hetken Turkua (en koskaan kaipaa Turkua, inhoan Turkua).

Bloggaamisen vaikutukset huomaa silloin, kun pitäisi olla vaan uimassa, mutta havahtuu siihen että on taas kuvaamassa omia sieraimiaan ajatellen, mitähän sitä kirjoittaisi.

Olen miettinyt Twitteriä. Minulla on siellä tili, ja sillä jopa seuraajia, mutta en käytä sitä vielä. En oikein tiedä, olisiko se järkevää. Pitää punnita hyödyt ja haitat. Olen sen luokan ihminen, että haluan jakaa kaikki omasta mielestäni “hyvät läpät kaikille”, koska ne on “niin hyviä” – ja jo Facebook vie sen takia toisinaan liikaa aikaa.

Ylipäätään se, että käyn tutkimassa keväistä rantaa ja ajattelen mitä siitä kirjoittaisin, on yhtä aikaa sekä hyvä että huono merkki. Hyvä se on siksi, että .. öö. Olen rannassa.

Tällaiselta se sitten näytti. Ei niin hirvittävän tärkeää. Toki tuon lätäkkökuvan kylkeen voisi nyt kirjoittaa herkkiä ajatuksia siitä, miten “pysähdyin laiturinnokkaan” ihastelemaan kevättä ja löysin sieluni, mutta enhän minä mitään pysähtynyt, vaan kuvasin sieraimiani ja mietin mitä kirjoittaisin niistä tai “elämästä”.

Eli tein töitä.

Tämä oli silti aika kiva. Jos minulla olisi sali, sen ovessa voisi olla tällainen:

Jos mietitte, miten otsikkokuvan saippua liittyy mihinkään, niin ei mitenkään.

Pidän saippuasta, kaikilla kielillä.

Nyt lienee hyvä hetki kuljettaa temppelini mausoleumini salille, ja tehdä jotain kolmea vaille 2000 FB-tykkääjän kunniaksi. Tai jos 2000 ei koskaan täyty, niin pidetään sitten se 1997.

Saa tykätä mut ei oo pakko.

Huomaan myös, että vaikka en käsittääkseni puhu mitään murretta (ainakaan turkua), niin jo pari päivää Tampereella palauttaa puheeseen tietynlaisen soinnin. Siihen on kiva tarttua. Vaikka rillatessa, hehheh.

Blogin suhteen päätin olla vastedes hieman kevytmielisempi. Kirjoitan joka päivä monta tuntia, milloin mitäkin (töitä, kolumnia, blogia) mutta rehellisesti: kirjoitan 90% enemmän kuin julkaisen. Tekstejä on luonnoksina enemmän kuin postauksina, mikä on oikeastaan vähän hölmöä.

Samalla mietin, millaisia blogeja luen mieluiten: no, luen niitä, joissa kirjoittaja kertoo jotain oikeaa tarinaa, mielellään itsestään tai ajatuksistaan. Toki luen mielelläni myös “tietopankkeja” – mutta niiden ongelma on taas siinä, että en jaksa jaettua “tietoa”, kun en siihen kuitenkaan useimmiten usko. Internet-tietäjyys on vähän vaarallista.

Eilen yritin kuvata vähän tuotekuvia, mutta olen kyllä aika apina näiden kanssa. Ei sillä, tuotteet ovat hyviä ja haluan kertoa miten hyvä tuote esim. Vogelin Hair&Nail on, mutta sommitteluni on kyllä kohtalaisen mielenkiintoisia. “Onhan sulla silmää”; moni sanoo, ja on mulla silmää, mutta myös huonoja ideoita.

Jono. Jono? Juna? Ja sitten nuo appelsiinit =) Ajattelin tuoda raikkautta leikkuulautaan, ja sen toinkin, mutta enpä nyt tiedä näistä. No, tuote on todella hyvä, jos vaan saatte käsiinne niin melkein uskallan luvata että näkyvän eron kynsien ja hiusten vahvuudessa huomaa nopeasti. Lisäksi samaan Power-sarjaan kuuluu tuo Omega-3, jota käytän nyt.

Tuotejunakuvaamisen lisäksi eilinen oli aika kiireinen päivä. Tein aamulla taas työt, jonka jälkeen edessä oli renkaanvaihto. En voi itsekään uskoa tätä elämää, mutta näin tässä kävi:

Auto hajosi viime viikolla, pitäen ihmeellistä ääntä. Vein sen sovittuun huoltoon jo kerran viime perjantaina tai joskus, mutta aamulla huollossa todettiin, että “kuule – just myin sen osan”. Joten, jouduin odottamaan alkuviikkoon. Niinkuin Opelin osat olisivat suurikin keräilyharvinaisuus tai kauden trendituote. No, mutta sinne oli mennyt. Tilannetta häiritsi ehkä eniten se, että auto piti saada kuntoon niitä kuvauksia ja Helsinki-keikkaa varten.

Noooo, tämä tietysti peruuntui viime hetkellä (edellisenä iltana) ja taas kalenteri sai muuttaa muotoaan, niinkuin siellä ei muuta olisikaan kuin aikaa. Tiistaina sain auton valmiiksi. Keskiviikkona lähdin Helsinkiin, melkein, koska samasta Opelista puhkesi rengas “huoltoaseman” pihaan.

ABC:n neljästä myyjästä (miehiä) kukaan ei osannut auttaa, vaan sain avun sijaan hinauspalvelun käyntikortin. Onneksi yksi huoltamon pihan ohikulkija näytti tehokkaalta ja olikin sitä, ja vaihtoi vararenkaan siinä paikassa.

Niinpä sain ajaa Helsinkiin 80 km/h vararenkaalla, vähän niinkuin kolmipyöräisellä (ei juma), tai mopoautolla, tai kasikympin lätkällä. Miten nyt ikinä.

Otti päähän, mutta ajattelin tietysti positiivisesti – eipähän ainakaan tule ylinopeussakkoa kun ajaa mummo saaressa -tyylillä.

Ensimmäisenä on vuorossa Kuopio heti toukokuussa, sitten Helsinki kesäkuun alussa ja loput kesästä onkin vielä auki. Mobiili sali liikkuu kyllä koko kesän, soittakaa, niin tulen! Ihan vaikka tämän takia:

“Kun kerran nostamaan oppii ja siihen ihastuu, paluuta ei ole. Sitä tulee treenattua loppuelämä, kun ei muutakaan halua. Ota riski.” =) 

Viimeisin kuulakiertoajelu oli Tour de Pohjanmaa lakeuksilla, joten on tässä opettamista ja kouluttamista jo vähän kaivattukin. Tuo kuvakin on sieltä, Marian salilta.

Lue linkki Tekniikkaleirit, jossa on lisätietoa näistä koulutuksista ja varusteista. Jos omistat kisamallisen kahvakuulan, ota se mukaan.

Lauantaina 25.5 Kuopio
• Klo 12.-16.00
• CrossFit Kuopio, Itkonniemenkatu 29.
• Hinta 79 €

- Nostamisen perusteet, tempaus, työntö, tekniikat
- Opit oikeat tekniikat ja treenaamaan itse, tavoitteellisesti
- Sopii sellaisille, joilla on jo kokemusta kuulaharjoittelusta

Lauantaina 8.6 Helsinki
• Klo 12-15.00
• ForAll Pasila, Veturitori 2B
• Hinta 89 €

Voit myös tulla molempina päivinä: lauantaina opiskella nostamisen perusteet ja sunnuntaina syventää osaamistasi – ottaa tekniikat haltuun ja heti käyttöön.Opi nostamaan oikein, siinä on kaikki. =)

Ilmoittautumiset:
- kukka (at) kukkalaakso.com
- laita otsikkoon kaupunki ja päivä

Tiedustelut:
- nopeiten saat tietoa soittamalla 041-502 3000

Maksut: 
- Koulutus maksetaan 1 viikko ennen koulutuspäivää tilille FI2211753000216060
- Laita viestikenttään paikka ja päivä
- Hinnat sisältävät arvonlisäveron (10%) ja kuitin saa paikan päällä.
- Myös laskutusmahdollisuus on.
- Ilmoittautuminen on sitova. Jos joudut peruuttamaan viime hetkellä (7 päivää ennen koulutusta), maksua ei palauteta, mutta sen voi käyttää vastaavaan koulutukseen toisena päivänä.

Ja mistäpä muualtakaan kesäkunto alkaisi, kuin treenipaidasta ja yläviistokuvasta peilin kautta.

Kyseessä on Strath, Vogelin tuote, joka on aivan kultaa. Jos joku kysyy miten jaksan, niin tuosta löytyy yksi vastaus. Huomautan, että nestemäisessä on gluteenia, mutta tabletit sen sijaan sopii myös meille niuhoille. 8)

Hommat alkoi tänään aamutreenillä. 4 kg kuulallekin löytyi viimein käyttäjä.

Vihaa sitä! Syki sille!

Ja asenne, se oli heti kohdillaan.

Seurataan etenemistä, tsemppiä nyt! The only easy day was yesterday, niin kuin salinallet sanovat.