Yleinen

FIT-kolumni: puuskuttamisesta

Uusimmassa FIT-lehdessä on jälleen kolumnini, tällä kertaa viimeinen laatuaan. Olen kirjoittanut FITiin kolumnia kaksi vuotta, ja nyt on aika tehdä jotain muuta. Kuviot muuttuvat aina vuodenvaihteessa eniten.

Viime vuonna luovuin FightSportin Kukkatori-palstasta. Olin kirjoittanut ko. lehteen vuodesta 2009, mutta aikansa kutakin. FITin kanssa olen tehnyt töitä niin ikään pitkään, aloitin blogin jo vuonna 2007 tai 2008 (silloinen Fitness-lehti).

Uusin kolumni koskee lempiaihettani, eli puuskuttamista, stressiä, asioista luopumista ja hellittämistä.

Kutsun puuskuttamista stressitoimeksi, se on tapa toimia ja käyttäytyä silloin, kun mikään ei riitä. Se ei ole empatiaa herättävä stressitila, vaan enemmänkin itseaiheutettu kuoppa. Sellainen, jota pidetään ihan itse yllä, ja samaan aikaan ihmetellään “mikä on”.

Huomaatteko eron: jos on talous-, ihmissuhde,-  ja terveyshuolia, ihminen stressaantuu ja ehkä lepää, tai ainakin pyrkii siihen.

Puuskuttajalla asiat voi periaatteessa olla hyvin, eli ei edes mitään ns. oikeita huolia, mutta hirveä määrä itsehaalittuja töitä, paineita ja suorittamisen pakkoa. Ahneutta? Ja lepäämisen sijaan puuskuttaja keksii LISÄÄ tekemistä. Ja sitten valittaa, kun on niin “kamalasti kaikkea”.

Itse toimin juuri noin, enkä oikein osaa arvostaa tai empatisoida tällaista stressaamisen tyyliä sen koommin itselläni kuin muillakaan. Kenen kiire? kysyin blogissa jo aikoja sitten.

On aivan eri asia olla oikeasti huolten ja murheiden kyllästämä, kuin itse aiheuttaa itselleen vaikkapa ahneudesta johtuva tyytymättömyys (joka sen puuskutuksen tai stressin aiheuttaa). Lopputulos voi toki olla sama, eikä stressin oireet, ehkäisy ja “hoito” kai sinällään poikkea syntytavasta riippuen.

Olen kirjoittanut kyseisestä aiheesta blogeja viimeisen vuoden aikana paljon. Siksi, että asia on koskettanut läheltä. Ei pelkästään siksi, että olen ahnehtinut liikaa töitä ja kuvitellut olevani kyvykäs tekemään sataa hommaa päällekkäin, vaan koska asia on koskettanut myös sillä tasolla, jolle en enää mitään mahdakaan (ulkopuolelta tulevat murheet).

Vuosi on mennyt ensin kammottavan työstressin ja puuskuttamisen kourissa, jonka jälkeen notkahdin syvään suruun ja lamaannuin, jonka jälkeen vyörytin päälle takaisin työpuuskuttamisen.

No. Koska ainakin 60 % kaikesta on itseaiheutettua, en ala naukua. Ihan itse tehty.

Äitini on tässäkin täydellinen keskustelukumppani, joka muistuttaa asioiden paremmasta puolesta silloin, kun itse kuvittelen kaiken olevan huonosti ja alan valittaa kun on “niimbal kaikkea”.

Äitihän halvaantui marraskuisena mustan jään päivänä työmatkalla, 24-vuotiaana. Takana oli missikisat, mallintyöt, ura kilpavoimistelijana – ja edessä lupaava ura lääke-esittelijänä. Mutta kun kolari tapahtui, siinä meni paitsi kyky liikkua, myös tehdä töitä.

Tässä yksi meidän yhteishaastattelu: IS/Ex-missi taisteli takaisin elämään vakavan kolarin jälkeen. 

Olen aiemmin sanonut, että äiti on minulle esimerkkinä oman terveyden arvostamisen suhteen. Hän toispuolihalvaantui 24-vuotiaana, mutta on sittemmin liikkunut joka päivä jotenkin, ettei tarvitse kulkea pyörätuolilla, vaan voi kävellä kepin kanssa.

Mutta mitä työhön tulee, olen joskus hänelle selittänyt ja valittanut työn määrää. Siihen äiti toteaa että kiire on kyllä kurjaa, mutta että olisi antanut mitä vaan, jos olisi joskus saanut tehdä töitä. Mutta jos jää kesken kaiken työkyvyttömyyseläkkeelle, menettää senkin.

En siis ole kovin usein äidille sössöttämässä sitä, että “deadlinet puskee” tai “pitää tehdä sitä ja tätä ja tota”, tai että “stressaa”, koska tiedän, että hän olisi antanut mitä VAAN, jos olisi saanut tehdä töitä ja luoda sitä uraa, jonka oli 24-vuotiaana aloittanut. Mutta ei, hän oli eläkkeellä.

Sillai kai.

Siksi puuskuttaminen, stressaaminen, kaikki itseaiheutettu sössötys on toisinaan vähän naiivia. En väheksy omaa, saati toisten stressiä tai sen vaikutuksia, mutta ihmettelen miksi meidän toleranssi tuntuu olevan jotenkin niin minimaalinen?

Tai missä on oma järki, tässäkin asiassa?

Moni asia ulkoistetaan ja vastuutetaan muualle: syömisongelma on lajin vika, lisäaineiden syöminen on ruokateollisuuden vika, ylensyöminen on joulun vika, kehonkuva on Voguen ja Barbien vika, sähköpostien lukeminen yötä päivää on Steve Jobsin ja Applen vika. Salikissojen belfiet ja herutuskuvat on Hugh Hefnerin tai Instagramin vika (en osaa päättää, mutta otetaan varman päälle ja syytetään koko Amerikkaa).

Joistain asioista voisi kai ottaa itse vastuun?

Äiti muistuttaa minua tästä siksi, että häneltä ei kysytty haluaako hän liikkua ja tehdä töitä, vaan ne otettiin pois, kyselyittä. Eikö ole vähän kummallista valittaa ja puuskuttaa asioista, jotka ensin ihan itse valitsee? 

Tietenkään tällainen viisas ajattelu ja suhteellisuus ei poista sitä, että on mennyt soseuttamaan elämänsä sellaiseksi palloksi, josta tulee sitä stressiä tavalla ja toisellakin.

Tieto siitä, että jollain on asiat vielä huonommin, ei koskaan auta. Mutta Pasi Koivusen stressinhallintaohjeita siteeraten: “Tulkitse myönteisesti. Ei tapahtuma, vaan tulkintamme ratkaisee.”

***

Ratkaisu puskuttajalle on onneksi tosi yksinkertainen ja muuttumaton. Sanovat, että lepää silloin kun voit?

PS. Kolumni on paljon herkempi, aidompi ja miellyttävämpi kuin tämä blogipostaus. Kiitos ja anteeksi!

One thought on “FIT-kolumni: puuskuttamisesta

  1. Vapaita mielleyhtymiä postauksestasi. Eihän se matka tapa vaan vauhti. Savolaiset kiittelevät ja pyytävät anteeksi etukäteen, ettei enää jälkikäteen tarvitse pyydellä. Ehkä hauskimpia kuvakirjoja, joita olen koskaan nähnyt on Kari Suomalaisen Kakarakirja. Se hävisi johonkin matkanvarrella, joten hommasin sellaisen uudelleen jostain antikvariaattikaupasta ja annoin tyttärelleni lastenkasvatusoppaaksi. Tämä on aasinsilta seuraavalle muistikuvalle ko. kirjasta. Pieni lapsi syötetään ensin ennen pihalle lähtöä ja siihen joutuu käyttämään kaiken maailman lirkuttelut, että puurolautanen on tyhjä. Sivutuotteena puuroa ympäriinsä, äidillä hiki päässä ja tukka sekaisin. Seuraava ohjelmanumero on lapsen pukeminen ulkoilua varten ähisten ja puhisten, itkun ja naurun sekaisin tuntein. Lopulta kaikki on valmista ja pieni lapsi on valmiina vietäväksi ulos raikkaaseen syysilmaan. Pieni lapsi seisoo kuitenkin paikallaan, tumput suorana eikä suostu liikkumaan mihinkään ja sanoo: “Äiti … KAKKA!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *