Jatkuva keventäminen käy raskaaksi.

Huomasin yhtenä päivänä pohtivani, että miksi ihmeessä teen tätä työtä – ja jaksan vuodesta toiseen pyöriä vartaloasioissa: treenin, laihtumisen ja kaiken tämän show’n ympärillä. Asiaa tunnutaan lähestyvän yleensä siten, että ”haluan inspiroida ihmisiä” – mutta tunnustan, että se ei koskaan ole ollut oma ajatukseni. Tai okei, aikoinaan halusin innostaa naisia painoharjoittelun pariin ja jossain määrin onnistuinkin (kahvakuulajuttu).

Mutta se, että kuvittelisin ITSE olevani jotenkin inspiroiva, on äärimmäisen kaukaa haettu ajatus. Liian raskassoutuinen mieli moiseen. Minua ajaa eteenpäin pikemminkin sellainen tosiasia, että ”vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska”. Ja se jos mikä pakottaa kehittymään ja kehittämään myös vaikkapa valmennusten sisältöjä. En siis onnistu olemaan kävelevä naistenlehti, vaikka miten yrittäisin. Ehkä pikemminkin kävelevä vanha Jallu tai puhkiväritetty aikuisten värityskirja, hah.

Työn merkityksellisyyttä ei tarvinnut hakea kaukaa, koska se löytyi samantien – asiakkaista. Jännää voi olla se, että en loppujen lopuksi ole kovin kiinnostunut ruoasta, ruokavalioista, syömisestä tai edes pudotetuista kiloista, vaikka juuri ne ovatkin esim. Alku-valmennuksen ydintä. Saan päänsärkyä siitä, jos vaikkapa joku tuttu kuvittelee että katson mitä hän syö.

Pudotetut kilot ja keventynyt olemus tuovat tietysti osallistujalle itselleen paremman fiiliksen, josta olen aina iloinen ja ilahtunut. Mutta tähänkin tottuu. Koska tiedän, että ohje toimii, en joka kerta ylläty että sillä saa tuloksia. Toivon kuitenkin, että saavutettu painonpudotus olisi pysyvä ja että ruokavaliomuutokset juurtuisivat arkeen. Aina näin ei ole, ja sille on miljoona eri syytä, ja siksi tässä genressä pyöriviä ennen-jälkeen-muutoskuvia katsellessani pohdinkin, että näyttäkääpä mitä on ”jälkeen-kuvien jälkeen”.

Minulle kiloja ja kuvia merkittävämpi moottori on se, kun osallistujat kertovat suhtautumisen itseä kohtaan muuttuneen rennommaksi. Voidaan varovaisesti kutsua sitä vaikka kehopositiivisuudeksi, itsetuntemuksen parantumiseksi tai itsen hyväksymiseksi, mutta väitän, että tietynlainen pehmeys on sittenkin sitä muuttumisen kovinta ydintä.

Liian usein painonpudotukseen lähdetään kiukulla ja itseä ruoskien: tiedättekö, hetkellinen innostus, että ”NYT minä saatana muutun”, jonka jälkeen jaksetaan 2-4 viikkoa kuherrella muovipurkkien ja kotitreenien kanssa, mutta pian sen jälkeen homma jo hyytyykin. Se voi hyytyä arjen alle, tai ihan vaikkapa sen alle, ettei sittenkään tiedetä mitkä kaikki asiat vaikuttavat omaan syömiseen.

Ei, siihen ei vaikuta vain ruokavalio, vaan myös omat piintyneet (ja rakkaat) tavat ja tottumukset, tunteet, mieliala, väsymys, lattioilla pyörivät Lego-palikat, kuopuksen korvatulehduskierre, repivät elämäntilanteet, omat ja toisten sairaudet tai terveydet, koti, uskonto ja isänmaa.

Syömisessä ei todellakaan ole kyse vain ruoasta.

Silloin vastaustakin on turha hakea ruokavaliosta, vaan korvien välistä ja omasta elämästä. Ensin tarvitaan tietoisuus siitä, mitkä asiat vaikuttavat omaan syömiseen – ja toki myös työkalut sen muuttamiseksi. Ruokavalio-ohje auttaa siinä, että vaikka seisten syötyjä juustoleipiä tai Panda-rasian pohjia joskus menisikin, niin aina senkin voi lopettaa, ja valita seuraavalla aterialla fiksummin. Kuurimainen ajattelu on omiaan pilaamaan pysyvyyden, koska sen myötä on ikuisesti siinä ”ei tääkään toiminut nyt syön kaiken mitä näen” -kierteessä.

Myös rehellisyys itseä kohtaan on valttia. Useimmat ehkä sittenkin tietävät, ettei omat kilot ole tulleet myslistä tai työpaikkaruokalan kanaviillokista, jolloin niiden demonisointi on ajan-, ja ajattelunhaaskausta. Eli sen sijaan, että taas tammikuussa aloittaisi vaikkapa sokerilakon tai lankutushaasteen (oh my) ja koittaisi saada uuden elämän pelkästään ruokavaliota noudattamalla, voisi ehkä pysähtyä ja olla hetken aikaa itselleen rehellinen. Moni vastaus löytyy sieltä kyllä.

Ai niin, se rentous. Tekee mieli vetää mutkat sillä lailla suoriksi, että ehkäpä sen vastakohtia ovat epätoivo, syyllisyys ja häpeä. Hirvittävän tuttuja monille laihduttajille (ja muillekin, huom).

Epätoivo on sitä, että vaikka mikään kymmenistä kuureista ei ole koskaan onnistunut, siitä huolimatta että on suostunut syömään mitä vaan sillä meiningillä että ”tää menee alas”, on silti ikuisessa valmiudessa tekemään moisen aina vaan uudestaan. Vaikka ihan hyvin tietää ettei se toimi, mutta onhan sitä jokin oljenkorsi oltava. (Usein se on muuten karppaus!)

Syyllisyys on seurausta edellisestäkin: kun ei taaskaan pystynyt noudattamaan tuota inhoamaansa ruokavaliota viittä arkipäivää pidemmälle, vaan söi jo perjantai-iltana nälkäänsä pellillisen mokkapaloja, seurauksena on luonnollisesti syyllisyys. ”Ei tästä tullut mitään, ihan sama vaikka syön koko viikonlopun, aloitan sitten maanantaina taas”.

Häpeä, no, se voi olla vaikkapa kiertymä kahdesta edellisestä, tai sitten vuosien ja vuosikymmenten saatossa kasvanut ja kehittynyt olotila tai suhtautuminen itseen, mutta josta käsin on kuitenkin jo paljon vaikeampaa koittaa tehdä sellaista ”kevyttä ja inspiroivaa elämäntapamuutosta”, jossa hypitään vähän ilmaan ja nautitaan pieniä proteiiniannoksia pitkin päivää.

Ja jos minä pystyn laihdutusvalmennuksessa (!) rentouttamaan tuota ajattelua sekä itseen ja omaan vartaloon suhtautumista edes piirun verran, niin se tekee tästä työstä merkityksellistä. Koska juuri tuo on ydin pysyvään muutokseen ja laihdutuskierteen loppumiseen – ja joskus siihenkin, että tajutaan ettei sitä muutosta tai laihtumista oikeasti edes tarvita.

Näen ja kuulen niin paljon koskettavia tarinoita ja isoja haasteita, että tuntuisi lähes epäreilulta olla se, joka tarjoaa kaikkeen ratkaisuksi tsemppiä ja smoothiebowleja saati seinätaulumaisia latteuksia kuten että ”hei sun pitää vaan rakastaa ittees”.

Tämä on erikoista työtä, jossa raskaiden ajatusten keskellä pitäisi yrittää olla kevyt.