Fiilistelyt

Kuulanostalgiaa ja maailman paras joukkue

Lauantaina, 27.8 pidetään Long Cyclen SM-kisat Turussa. Se on vähän kuin palaisi aikaan nimeltä ennen vanhaan. Tavallaan jopa vähän surullista, koska en ole GS Liedon klassisessa GS Kanalassa käynyt piiiitkään aikaan, ja aiemmin siellä tuli kuitenkin vietettyä tuntikausia joka viikko. Ja aina oli yhtä hauskaa, kuten tästä Liedon Mäkihyppy & Girevoy -postauksesta voi nähdä. 😀

Mutta, tulevat kisat ja rinnalleveto+työntö (eli OALC) herättävät minussa muitakin tunteita, kuin ikävän Liedon porukkaa kohtaan. OALC on juuri se nosto, jossa mun piti maaliskuussa 2010 tehdä kaiken maailman ennätykset ja saavuttaa Master of Sport, ja mitä kaikkea. Huonosti kuitenkin kävi: Pettymys.

Tuon yritykseni jälkeen WKC muutti Ranking-taulukkonsa, ettei MS olisi enää lähes mahdoton tehtävä (20 kg:lla 130 toistoa, eli 13 rpm eikä juuri varaa virheisiin). Olen oikeastaan edelleen varma, että kehoni on kaikkine mittasuhteineen luotu OALC:tä varten. 😆 Me nyt vaan kuulutaan yhteen. Minä ja kylkiluuni. Heh.

Mutta nyt minulla on oma joukkue, josta seitsemän naista kilpailee tulevissa kisoissa. Hauskaa on se, että 5/2010 sanoin Sport-lehden haastattelussa, että “Haaveilen siitä, että minulla olisi oma treenisali ja kilpaileva joukkue.”

No, treenit hoidetaan edelleen parvekkeilla ja rannoilla, mutta joukkue meillä on. Ja mikä joukkue onkaan! Mitä naisia, niin staroja! Osa aloittanut nollasta mun kurssilla, osa tullut kokeneempana mukaan kerhoon.

Vasta nyt, kun käyn keskusteluja omien valmennettavieni kanssa, ymmärrän tämän tärkeyden myös itselleni. On NIIN parasta saada tekstari keskellä päivää jostain, että “Nyt on mennyt hyvin, ja arvaa, 14 rpm! 14 rpm!

Tai kisakuulumiset Virosta, tai tunnelmat testipäivän jälkeen. Ilo on jaettua, kuten myös epäonnistumiset ja yritykset. Jaettu oli jopa mun muutto, jossa mimmejä oli mukana auttamassa. Jaetut makkaratkin grillibileissä.

Nyt vasta tajuan, miltä omasta valmentajastani Catherinesta mahtoi tuntua, kun mursin käteni Arnold Sport Festivalilla suoritusta tehdessäni. Kaikkien yhteisten odotusten, suunnitelmien, treenien ja motivointien jälkeen meikä menee ja murtaa kätensä. Se ei mitenkään ollut vain mun juttu, vaikka oma vika olikin. Rehellisyys maan perii, tässäkin. “Ei mua satu, treenataan vaan.”

Siellä me sitten istuttiin, Columbuksessa, sairaalassa kaksistaan. Cate oli mukana röntgenissä, kertoi paskoja vitsejä kun kättä väännettiin ja kipsattiin, osti kaljan lohdutuspalkinnoksi ja auttoi koko loppuviikon kuin paras ystävä tekisikin. Ja kävin sitten kipisikätisenä koulutuksen, kuten kuvasta näkyy.

Jos meidän porukasta yhdelle nyt vaikkapa kävisi samalla tavalla, se olisi tietysti kammottavaa. Olen huolesta soikeana, jos Krissen kylki on jumissa tai Kirsin forkut meinaa tulehtua. Meillähän on aika tiivis joukkue, ja pakkokin, kun tilaa ei koskaan ole tarpeeksi:

Tullaan joukolla, pyytämättä ja täysin yllätyksenä.

Urheilu on tietysti suomalaisille rakasta, ja kyllä se tunteikasta onkin! Huomaan, että kun katson valmennettavieni kisasuorituksia, hengitän samassa tahdissa. Niinkuin se auttaisi. Ehkä se auttaa.

Paitsi että on tunnettava jokainen oma valmennettava, tiedettävä millainen motivaatiopuhe toimii juuri tähän ja tähän tyyppiin, kullakin on myös tietenkin eri haasteet jo ihan lajissa. Yhden kanssa keskitytään hengitykseen, toisen kanssa jalkoihin, kolmas tarvii psyykkausta ja neljäs potkun perseelle (ja nyt kaikki miettii kuka teistä on se! 😆 )

Ohjeetkin pitää annostella yksilöllisesti: pystyykö Neiti X ottamaan vastaan jo seuraavan ohjeen, vai odotanko että tämä virhe korjaantuu ensin? Eikä aina voi mennä oikein, vaikka miten veivaisi.

Haapajärven kisojen jälkeen toukokuussa 2011.

Eikä näistä hetkistä paljon urheilujuhlat parane! Omatkaan suoritukset eivät ole tuntuneet niin hyviltä, kuin joukkueen kovat vedot. Kun Kirsi voitti SM-hopeaa, tai kun Krisse nosti supervoiman kotiin. Kun Tiiti teki tempauksessa mielettömän tuloksen, ja vaihtoi vielä kättä lennossa setin aikana. Tai kun Eveliina meni Eestiin, ja tempaisi 167 toistoa 12 kg:lla.

Tai kun Outi meilaa mulle, ja kertoo testipäivien tuloksia, tai kilpaili ensimmäistä kertaa, ja kun katson videoilta miten se alun zumbaaminen on todella vaihtunut jämäkkään nostamiseen. Ja Outin koko stoori matkastaan kohti SM-kisoja sai todella hymyn huulille.

Tai miten Milla kasvatti itselleen epäkkäät ja seuraavaksi kutoo niille omat hihat, ja miten Taija siirtyi 20-kiloiseen ihan yhtäkkiä ja kippaa sitä pään päälle tosta vaan, tai miten Mirja tempaa jo kuutta minuuttia sormilukkoineen kaikkineen, ja Liinukin siellä kauempana 🙂 saa koko ajan vaan pidempiä sarjoja tehtyä.

Mirja ja Liinu – ja Anne myös – teille käy niinkuin kaikille, en mä mitään kisaa, ihan omaksi ilokseni vaan .. ja kohta tekin seisotte lavalla mankut käsissä ihmettelemässä miten helvetissä tässä nyt näin kävi ja miten täältä pääsee pois. 😀

Pettymyksiä mahtuu mukaan myös, ja ikävää on aina menettää porukasta osa pois (terveisiä!). Mutta kyllä minä sanon, että sain paljon enemmän kuin Sportin haastattelun aikohin osasin toivoakaan. Halusin “joukkueen”, mutta sainkin tiimin täydeltä hyviä tyyppejä!

Joten, kiitos, mimmit! <3 Muun muassa nämä starat nähdään myös kisoissa. Tulkaa katsomaan ja kannustamaan!

9 thoughts on “Kuulanostalgiaa ja maailman paras joukkue

  1. Seuraan kaukaa tsempaten … joskus tulen kisaan hurraamaan. Itsellä heiluu taas kuula. Ei tästä veivaamisesta tahdo, eikä haluakaan päästä eroon 🙂

  2. Merja! Kiva kuulla! 😀

    Antsu, sun Uolevi-kommentti ei näy, paitsi tossa sivupalkissa? Hmm. Mutta totta kyllä, puolitoista vuotta tuntuu ikuisuudelta!

    Ja Kirsi – herkkää 8)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *