Harjoittelusta

Pari vetoa pöytälaatikkoon.

Marko kysyi täällä hyvän kysymyksen:

“Frank Forencich kirjoittaa tekstissään “Live to give” siitä että on oikeastaan aika hyödytöntä vain itsensä takia jumpata ja pumpata pitkällä tähtäimellä. Mitä sitten kun se kunto on jo hyvä, sikspäkki näkyy toppatakin läpi, elämänhallintaopit on otettu käyttöön ja hampaat kiiltävät? Mikä on seuraava askel?”

Minä en tiedä. Treenaan ns. pöytälaatikkoon. Harrastan, niinkuin jotkut harrastavat käsitöitä, musiikkia, ruoanlaittoa tai runoutta. Toki haluan jakaa sanomaa eteenpäin ja valmennan, joten se ns. seuraava askel toteutuu. Mutta yleisesti ottaen olen huomannut, että treenaajat saavat usein osakseen hämmästelyä ja jopa vähän narsistisen leiman.

Muokkasin kommenttiani tänne hieman:

Muissa harrastuksissa ja “lajeissa”, kuten esim. käsitöissähän tämä näkyy siten, että itse tehtyjä käsitöitä ja taideteoksia viedään toisille lahjaksi. Tai myydään.

Treenaaja mielletään monesti narsistiseksi tyypiksi, joka ajattelee vain itseään ja omaa ruumistaan. Mutta onko omien kätten töiden katselu (esim. käsityöt, runous, ruoanlaitto whatever) ja kehujen kalastelu niille jotenkin jalompaa, älykkäämpää tai kunniakkaampaa, kuin bodi-bodi?

“En minä itseäni varten tätä tehnyt, vaan sinulle, mutta katso miten hieno se on ja miten hyvin minä osasin sen tehdä.”

Onko yhteiskunnallisesti ja kokonaisvaltaisesti hyödyttömille harrastuksille olemassa jokin jalousjärjestys?

Monesti kuulen jopa, että “sä rankaiset itseäsi jostain”. Ööö, en. Minä harrastan tätä. Ihan niinkuin sinä ruuvaat autoa tai tuo toinen kutoo sukkaa. Mutta treenaajaa voi aina ihmetellä ääneen.

“Onko sun muka ihan pakko tänään treenata”, joku kysyy hieman halveksuvasti, katsoo kulmien alta.

… ja kaivaa samalla kutimet käsilaukustaan (ja ryhtyy rankaisemaan itseään).

Mutta niin tai näin. Jos haluaa kesäkuntoon tai ikikuntoon, ei siinä paljon vaihtoehtojakaan ole. Jos taas ei halua ‘kuntoon’ tai ei koe asiaa tärkeäksi, tilanne on toki toinen – ei tarvi pingottaa. Jokainen saa valita piponsa (ja itsensä) kireyden ihan itse. 😀 Korvabuustilla mennään.

Olen nyt tehnyt treenejä ilman käsiä muutaman päivän, sujuuhan sekin (ei liity kahvakuulaan mitenkään tämä ongelma, toim. huom).
 Spartanilla kävi näin. Vedin yhden kierroksen Mikkoa. 😀 Tyyppi hyppäsi kyytiin ja minkäs teet, eteenpäin!

 
Ja sen jälkeen painoja:

Ja tämä oli tullut uutena! Hypin heti.

Hyvä treeni, huono olo, parempi mieli. Päivän jumppa kesti reilun tunnin – tein vetojen lisäksi keskivartalojumppaa ja hyppyjä jne. On sietämätöntä harjoitella mitähän sitä tänään tekisi -metodilla, koska voisin yhtä hyvin seurata ohjelmaa, mitä en nyt kuitenkaan voi tehdä.
 Vähän soseita, sitten taas töiden pariin.
 Huomenna on WKC Fitness Trainer -ohjaajakoulutus ja sunnuntaina kahvakuulaleiri Porissa. Ei tule aika pitkäksi eikä elämä lyhyeksi. 🙂

7 thoughts on “Pari vetoa pöytälaatikkoon.

  1. VIET NIIN SANAT SUUSTANI! Miksi treenaamista pitää aina selitellä, jos ei harrasta enää kilpa-urheilua. “Miks sä teet tota, mihin sä pyrit, Ai, treenaat aamulla seitsemältä…” Omasta kehosta huolta pitäminen urheilemalla saa olla yhtä tärkeää kuin nukkuminen ja syöminen! SMH Voihan jalousjärjestys, hauska sana! 😀

  2. “jalousjärjestys” 🙂 Ihana sana, en ole muuten ajatellukkaan tolta kantilta, kun tosiaan aina joutuu välistä “harrastuksiaan” selitteleen:) Sulla ollu huippukivan näköset treenit, ilman käsiä. Tsemppiä Kukka <3

  3. Hyvä kirjoitus taas, mutta nyt on pakko kommentoida.

    Harrastus voi sisältää ulkopuolisen mielestä ns. “itsensä rankaisu”-kontekstin, mutta yleensä takana on tarve kehittyä paremmaksi ja potkia omia rajojaan poispäin. Oli kyseessä sitten treenaaminen tai pitsinnypläys.

    Harrastelu tarjoaa myös usein ns. aikaa itselle. Usein oman sosiaalisen ympäristönsä, jossa jokainen on ns. alasti rivissä. On aivan sama mikä on tittelisi oikeassa elämässä, nyt tehdään kimpassa. Tämä ei poista sitä, että yksin puuhastelusta ei voisi tykätä.

    Mitä narsismiin tulee, niin kun treenataan vähän enemmän, tulos näkyy peilistä väistämättä. Ei puntarista tai BMI:stä. Joillekin se on liikaa. Tämä maailma on täynnä ihmisiä, jotka sanovat treenaavansa todella kovaa. Aika harvalla kondis riittää edes kovaan treeniin, kuten Kukalla ja Markolla. Itse olen inhorealisti. En enää treenaa kovaa, mutta muistan ne ajat kun kone oli todella kunnossa. Treenaan kuitenkin. Enää ei tarvitse pullistella.

    -Lehe

  4. Purjehduksen harrastaja sanoisi tähän, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa 🙂 ja sitten vielä kun tulee vanhemmaksi niin 40-kymppistä naista ihmetellään, ettei ‘tuossa iässä pitäisi noin kuosissa olla’, mutta silloin ihmettelyt tuntuvat vain hyvältä ja tekisi mieli sanoa, että ‘ähäkutti’ 🙂 voi olla sitten itekseen onnellinen siitä, että on pitänyt itsensä kunnossa 🙂

  5. Tuohon mitähän sitä tänään tekisi -metodiin: luulen että se onkin parempi tapa treenata. Suomessakin jotkut esittelivät ajatuksen “Against all training methods” tjsp. Joku sisälläsi sanoo, ettei ohjelmien tiukka seuraaminen ookkaan se juttu. Kroppa sanoo mitä tänään tehdään. Tuossa joku sivusto, paljon muitakin varmaan löytyy: http://mymadmethods.com/articles/conditioning-articles/790-rebel-against-convention-alternatives-to-your-standard-training-routines

  6. Vähän myöhässä tämä, kun luen hieman takapotkuisesti näitä juttuja, mutta itse olen sitä mieltä että itsensä kehittämisessä ei tule koskaan valmiiksi. Aina voi olla enemmän voimaa, aina voi olla nopeampi, kestävämpi, notkeampi, terveempi. Aina voi oppia uutta treenaamisesta,ruokavaliosta, opetella uusia lajeja, kehittyä myös henkisesti. Ehkä jopa opettaa muita. Lopulta ikä ja vuodet alkaa syömään miestä/naista, mutta silloin tavoitteetkin yleensä pikku hiljaa muuttuvat ja lopulta tavoitteet voivat olla rapistumisen hidastamista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *