Valmentajani Catherine Imes kirjoitti blogiinsa hyvän tekstin: Embracing Minimalism. Ei monimutkaisuutta vastaan, mutta yksinkertaisuuden puolesta. Ja kyllä, yksinkertaisuus voi olla monipuolista. Teksti liittyy lähinnä lajiimme kk-urheiluun, mutta sieltä on poimittavissa hyviä pointteja mihin tahansa.
Taidosta ja tekniikasta. Jos haluaa olla hyvä, on opeteltava. Tekniikan merkitys korostuu pitkissä sarjoissa, koska huonolla suorittamisella niitä ei saa tehtyä. Ja kuten monesti sanottu, pitkät sarjat perusliikkeitä ovat kahvakuulaharjoittelun ydintä; sitä, mitä muilla välineillä ei saa tehtyä. Rasitat isoja lihasryhmiä, hengitys- ja verenkiertoelimistöä samanaikaisesti, tehokkaammin. Tehdään suuria liikeratoja, kohtalaisen pitkään. Siinä sitä, kenelle tahansa, kilpaili tai ei.
In order to be successful, you’ve got to learn the skills and apply those skills for time. Even for the non-competitor, there is a specific-simple way to do this. You focus on making your reps good through slow and deliberate practice. There is no need for complex training routines with this approach. This is simple, but not easy. It is certainly not easy for those who have spent years training tension or training to crank out mindless reps in a particular lift.
Tarvitaanko kikkailuja? Jos halutaan. Mutta mitä, haastava pitkä sarja hyödyttää? Mitä siitä oppii? Lihaksille puuhaa, mutta saako mieli mitään? Saa:
No one has a true appreciation for this until they do a timed set where they can’t switch hands multiple times or set the bell down. This one component is the single most important component in my opinion. Nothing else forces you to become connected or increases your ability to “stay”. How can you reach this connected state if you set the bell down after a minute or even two minutes when it starts to get hard?
The greatest carryover for some is that they learn how to stay by not setting the weight down even for a few seconds. In almost every other strength and conditioning modality involving weights, you can stop or set the weight down for a break. We train to hold onto the weight so even when we are resting we are working. We are forced to learn how to accept a safe level of discomfort.
Olemisen vaikeus. Vaikka emme koko ajan nosta, emme silti lepää. Niin kauan kun kuulat ovat käsissä, kyse on työstä (aktiivista palautumista toistojen välillä). Ehkä esim. 3. minuutin jälkeen on pakko hengähtää, mutta neljäs minuutti vielä tehdään ennen kuin vaihdetaan kättä, jonka jälkeen tehdään sama 4 minuuttia toisella. Ei helppoa, mutta ei aina raskastakaan. Joskus kevyttä, mutta harvoin helppoa.
You might wonder what I mean by connected or when I use words like stay? Connected to me means that your body and mind are in harmony; you know that even though it is uncomfortable, you can keep going because you are physically capable.
Sietäminen. On houkuttelevaa lopettaa tempaussetti sillä hetkellä, kun tekniikka alkaa hajota ja toistot on tehtävä jo lähes väkisin. Mutta joskus voi olla hyvä jatkaa, vaikka vähän huonompia toistoja tehden. Hylsyjä on turha tehdä, mutta huonoja toistoja on joskus pakko (ei silti turvallisuuudesta tinkien). Ja usein vähän väkisin.
But, the goal is to reach this state and to do that I must clear my mind of the days events which is skill in of itself. No one said relaxing under stress was easy and we should never trivialize that skill! This training is tough; but you will learn to become tougher and the voice that is telling you to stop will become quiet.
Tough ei tarkoita ”kovaa”. Se tarkoittaa sitkeyttä.
More times than not our mind is what limits us from doing truly remarkable things.