Hyvinvointivinkit

Aina pahassa paikassa

Olen aina arvostanut ja ihaillut rauhallisia ihmisiä. Tiedättekö – sellaisia tyyppejä, joiden seurassa aika vähän pysähtyy. Ehkä se on kyky olla läsnä, tai ylipäätään taipumus olla sykkimättä koko ajan. Näiden ihmisten seurassa on hyvä olla.

Kiireisten ihmisten seurassa on taas sangen kiusallista olla, koska sitä tuntee itsensä lähinnä ylimääräiseksi. Tekee mieli lähteä pois: anteeksi nyt että häiritsin!

Rauhallisuus on harvinaistuva ominaisuus: ethän pääse edes puhumaan toiselle ihmiselle kysymättä ensin, että “onko paha paikka?”– tai varaamatta sille erikseen aikaa. Ja jos se aika joskus tulee, niin se on hyvin lokeroitua: on varattu ehkä tunnin ikkuna, mutta siinä ajassa pitää saada hommat hoidettua. Kohta pitää jo lennähtää seuraavaan aikaikkunaan.

Mutta harvoin päästään sinne asti, koska kaikilla on niin kiire olla siinä pahassa paikassa. Ihan kuin meillä olisi sanaton sopimus siitä, että arvostamme yhdessä eniten tuota pahaa paikkaa. “Aaa joo hei okei sori palataan toiste”. 

Kyllä me tämän ilmiön tiedämme, ilman että siitä tarvitsisi TAAS narista. Kerron silti. Aloin pohtia asiaa alunperin painonhallintanäkökulmasta.

Muutosten ja elämäntapamuutosten hankaluus, tai ylipäätään painonnousu ja painon pudottamisen vaikeus, ei johdu yksin ruoasta ja ruokavalioista. Painonhallinnassa on kyse pitkälti elämänhallinnasta. Hyvin usein kuulen, kuinka ole aikaa laittaa ruokaa, ei ole aikaa syödä, ei ole aikaa .. mihinkään. Päivä on täynnä aikatauluja, tapahtumia ja reaktioita, mutta sitä varsinaista aikaa ei vaan ole. Siksi painonpudotuksessa fokuksen ei tulisi olla pelkästään ruoassa, vaan pikemminkin siinä mitä tapahtuu lautasen ympärillä, eli elämässä.

(Kirjoitin tästä pari vuotta sitten: Laihtuminen tapahtuu lautasen ulkopuolella)

Mitä kiireeseen tulee, tunnistan levottomuuden, rauhattomuuden ja säntäilyn hyvin, koska nuo elementit ovat leimanneet itseänikin. Jos nyt ei aina, niin vaiheittain paljon. Siksi tunnistan myös nykyisen semirauhallisuuteni – ja rakastan sitä. En toki (ihan vielä) ole leppoisa hilloava seniori jonka syli on aina läsnä, tilava ja lämmin, mutta en myöskään suorita elämää pää märkänä, omassa hiessäni luistellen.

Parasta on, että en oikeastaan koskaan ole siinä pahassa paikassa. Ei ole kiire, koska en yksinkertaisesti sovi asioita sellaisella aikataululla, että niitä tulisi kiirehtiä. Saan ihan itse päättää, joten miksi tunkisin jokaisen elämän palikan täyteen tekemistä?

Aikoinaan kyllä nautin siitä, että sain päivässä paljon aikaiseksi. Saatoin tehdä to do -listoja ihan vain listojen tekemisen ilosta ja koin mielihyvää, kun sain viivattua tehtyä asioita yli. Rakastin listoja. Vieläkin saatan tehdä niitä, mutta LISTA on hyödyllinen muistilappu, ei väline hyvän päivän elämiseen (eli siihen tehtyjen suoritteiden yliviivaamiseen).

Nykymaailmassa (sori, käytän tätä, vaikka inhoan termejä nykyihminen ja nykymaailma) on vaikea rauhoittua, saatika sitten löytää levollinen taajuus.

Tietenkin se on vaikeaa: vaikka itse olisi ja haluaisi olla ZEN, niin ei siihen tarvita kuin yksi kauppareissu, autolla ajo ruuhkaisen keskustan läpi tai vilkaisu puhelimeen – Instagramiin tai Twitteriin – niin rauha hajoaa ja sekoilu tarttuu. Jonotus, töniminen, etuilu. Kuka ehtii ensin ostamaan – ja etenkin olemaan nokkela?!

Kiireen tuntu tarttuu.

Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, olen löytänyt rauhan luonnosta.

En tarkoita sitä, että aina pitää mennä kannonnokkaan istumaan, vaan että pelkästään luontoon tutustuminen ja sen tunteminen on selvästi juurruttanut myös itseeni uutta asennetta. Katsokaas, luonnolla ei ole kiire (paitsi sen suojelun näkökulmasta, ja silloinkin se kiire on meillä, ei metsällä). Siitä voi ottaa mallia.

Luonto elää ja muuttuu omassa syklissään, jossa kaikki on tarkoituksenmukaista. Sateen jälkeen paistaa aurinko, myrskyn jälkeen on tyyntä, pimeyttä seuraa valo ja kesä tulee aina. Ajallaan, mutta sykkimättä.

Itse, sen sijaan että eläisi elämää yksi uusi aamu kerrallaan, sätkii joka suuntaan. Hermoilee, murehtii, huolestuu, järjestää, säätää. Jopa silloin kun ei tarvitsisi, se ärsyyntyminen käydään oikein hakemalla hakemassa. Ja nopeiten sen saa internetistä. (Ajatelkaa, jos pitäisi lähteä jonnekin kivijalkaan triggeröitymään LOL).

Turhan täyteen ahdettu arki on helposti sekavaa, hallitsematonta puuroa, jossa on ihan liikaa elementtejä, tapahtumia ja erityisesti reagointia. Sehän sekoittaa mielen. Kokeile vaikka: vilkaise puhelinta ja ratas lähtee heti käyntiin. Saat pyytämättä tiedon kaikkien ihmisten mielipiteistä, joihin voit sitten itseksesi reagoida. Ehkä jopa suuttua, ärsyyntyä, ahdistua.

Olen väsynyt reagoimaan.

Syksyn teemana ei nyt olekaan se, että yritän taistella ja huitoa itseni väkivalloin pimeyden läpi. Tai edes se, että yrittäisin pysyä erityisen energisenä (eli kofeiiniyliannostettuna ja siksi seitinohuesti hypomaanisena).

Sen sijaan yritän vähentää ja selkeyttää.

Katsokaas sieltä vähemmästä käsin tapahtuu hyviä asioita. Kenties ne on ihan samoja asioita kuin on aina ollutkin, ja on nyt, mutta ne voi huomata vasta, kun tapahtuvat yksi kerrallaan. Koska kun kaikkea katselee päällekkäin, sieltä pahasta paikasta matkalla seuraavaan pahaan paikkaan, ei huomaa lopulta yhtäkään.

*****

Olen hyvä blogisti ja teen vielä vinkkilistan, jonka avulla voi oikaista ilman että oikeasti pysähtyy.

Neljä tehokkainta vinkkiä kokonaisvaltaiseen rauhoittumiseen (heh heh):

1. Aamut. Tämä on tärkein: en avaa somea herättyäni, vaan vasta tunnin kuluttua. Tämä rutiini tuo selkeyttä. Kun avaa puhelimen tai somen, on välittömästi muiden armoilla, reagoimassa jonkun toisen ajatuksiin ja tekemisiin.

En osaa sanoa, päteekö tämä sääntö televisioon ja sanomalehteen. Ehkä olen sen ikäinen, että pidän aamutelkkaria ja lehteä pikkuisen parempina “ennen vanha -asioina”, joten voisin ehkä sallia ne. Rakastan sosiaalista mediaa, mutta kun sen käynnistää, omat ajatukset lakkaavat olemasta omia. Tekisi mieli olla kohtalokas ja todeta, että sen jälkeen sinun aikasi ei ole sinun. Uu.

2. Luonnossa haahuilu. Menen metsään ja uppoudun sinne. Tämä voi olla vaikeaa, jos on tottunut suorittamaan ulkoilua kiukkuisessa etukenossa sauvakävellen, mutta kokeile kuitenkin. Haahuilu on ihanaa, koska silloin voi havainnoida. Itse tykkään kuvata kasveja.

3. Uiminen. Halli tai luonnonvedet, molempi parempi.

4. Kattilapuuro. Joo, kyllä, hellan ääri. Tiedän, että monen mielestä iltapuuron syöminen kuuluu alle 7- ja yli 70-vuotiaille, mutta olen puurofani. Lautasellinen kaurapuuroa esim. raejuustolla, marjoilla ja pähkinöillä auttaa kaikkeen. Ja kun sen keittää kattilassa, joutuu olemaan läsnä ja mahdollisesti keskittyneesti hämmentämään kokonaiset 10 minuuttia mikropikapuuron sijaan.

Miettikää. Ei ole paha paikka se.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *