”Helppo sun on siinä hymyillä, kun oot vasta nelkyt”, ajattelen ärtyneenä kun selailen Instagramia ja vastaan tulee toinen toistaan onnellisempia naamoja. Oma fiilis nolottaa, kaduttaa ja tuntuu masentavalta, mutta juuri nyt en voi sille mitään. (En toki ihan kauheasti edes yritä).
Se mitä yritän, on saada kiinni tästä tunteesta: MIKÄ helvetti nyt hiertää? Miksi koko ajan kiristää, pienetkin asiainmuruset tuntuvat isolta kiveltä kengässä ja kuukauden hyvien päivien määrä on laskettavissa yhden käden sormilla. Niin, loput 25 päivää ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä.
En todellakaan tunnista itseäni tästä. Kun katson elämääni, kaikki on mallillaan, eikä pitäisi olla mitään syytä olla kiukkuinen, turhautunut saati kateellinen. Mutta niin vaan olen näitä kaikkia.
Esivaihdevuodet? Ikäkriisi? Boreout? Haluan diagnoosin ja selityksen tälle tulehtuneelle olotilalle, jotta voin ”ratkaista asian” ja jatkaa elämääni.
Tosiasia taitaa kuitenkin olla se, että alan hahmottaa oman ikäni ja sen, että tästä eteenpäin mikään ei jatku samanlaisena kuin ennen. Otan päivittäin erästä luontaistuotettakin, koska ajatus siitä että ”ottaa jotain” auttaa vähän, mutta hibiskusuute ei poista otsalohkoon parkkeerannutta v*tutusta.
Olen aina ollut omasta mielestäni jollain tavalla ajaton. Synttäreinä en ole muistanut, täytänkö 37 vai 43, koska sillä ei ole ollut niin merkitystä. Keväällä täytin 45, ja ohitin sen samaan tapaan kuten kaikki aikaisemmatkin syntymäpäivät sitten lapsuuden kolmiohattujen (ja ehkä 18-vuotispäivän).
Mutta nyt kun OLEN 45 ja koitan elää tässä hahmossa, tiedostan joka päivä ikäni ja sen, että loppusuoralla ollaan.
En ole koskaan ollut niitä naisia, jotka embreissaavat itseään fyysisesti tai henkisesti, enkä myöskään jaksa uskoa, että löytäisin itsestäni sitä ”kukoistavaa kuuskymppistä”, koska olen tällainen semikyynikko ja hapannaama varmaan vielä tuolloinkin. Sitäpaitsi jos ja kun kaikki on näin kauheaa juuri nyt, 45-vuotiaana, niin miten mikään voisi mennä paremmaksi 15 vuodessa?
Joo, ehkä sitä on viisaampi, mutta miksei voi olla viisas 37-vuotiaassa kehossa?
Huomaan katsovani kaikkea eri tavalla. Nyt ymmärrän, miksi ikääntymisestä, vaihdevuosista ja viiskymppisyydestä on aina tehty niin kova mekkala naistenlehdissä. Ennen sivuutin ne ja jotenkin kai ajattelin, että ei tule koskemaan minua nyt eikä koskaan.
45 ei ole mikään kuviteltu rajapyykki. Juuri huomasin netistä, että meille, joita myös työelämä ilmeisesti hylkii, on omat messutkin. Rekrytointi- ja uravalmennustapahtuma yli 45-vuotiaille. Ihan kiva? Että on sentään jokin seniorikerhoa edeltävä pysäkki, jossa voi tavata aikalaisia ja saada pientä puuhaa päiviin.
Vielä on toivoa – vaikka jokin osa minussa ajattelee, että ajellaan nyt sitten suoraan Attendoon aivan sama.
Luonnollisesti tämä tunne menee ohi.
Iän kertyessä nimittäin lisääntyy paitsi viisaus, myös kaikkitietävyys. Tähän aikaan ensi vuonna luen tätä tekstiä ja nyökyttelen, että ”vähänpä tiesit, nuorikko”, ja samalla väheksyvällä asenteella mennään hautaan saakka. Koska mikä olisi parempaa, kuin päästä sanomaan että ”oooota vaan”.
Ja sellainen oikeus on vain MEILLÄ yli 45-vuotiailla! Lällällää.