Nyt, kun oman joukkueen nostajilla on ensimmäinen vuosi kisaamista takana, on hyvä hetki kirjata ajatuksia. Vuoden aikana on tapahtunut paljon – olen kyllä onnellinen, että saan valmentaa noin upeita ja ahkeria naisia.
Neljä kymmenen hengen joukkueesta eli Tiiti, Kirsi, Kristiina ja Taija nostivat ensimmäisen vuotensa aikana itsensä Suomen ennätyslistojen ykkösiksi. Näiden lisäksi myös Eveliina, Milla ja Outi tekivät loistotuloksia ja porukka pokkasi jopa arvokisamitaleja SM-kisoista. Mukana on ollut myös Sami, joka voitti Ryhdin LC-kisan ja teki Suomen tähän saakka kolmanneksi kovimman tuloksen 20-kiloisilla.
Hauskinta tässä lienee se, että kymmenestä naisesta vain kaksi on ottaneet minuun yhteyttä siksi, että on halunnut kilpailla. Muiden kanssa olemme aloittaneet kuntoilusta, mutta kun tekniikat ja treenit on alkaneet sujumaan, myös kisaaminen on tuntunut luonnolliselta.
Tai no, enemmän tai vähemmän luonnolliselta, mutta ennen pitkää lähes jokainen on jo löytänyt itsensä lavalta. Harva kai osasi etukäteen aavistaa, että laji veisi mennessään näin riemukkaasti. Mutta niin se tekee.
Tulokset ovat kansainvälisestikin hyvää tasoa, kuten vaikkapa Kirsin 209 tempausta 16-kiloisella ja Kristiinan 201 työntöä 16-kiloisella. Näillä numeroilla voi mennä mille tahansa kansainväliselle lavalle tietäen, että tulos on hyvä.
Vielä kaksi vuotta sitten, eli toukokuussa 2010, oma kilpaileva joukkue oli vain unelma, jonka sanoin ensimmäisen kerran ääneen Sport-lehden haastattelussa. Olin Sanomien studiolla käsi paketissa kertomassa hienosta lajista, josta moni ei silloin ollut kuullutkaan. Juttu oli koostettu otsikolla Tuntemattomat mestarit, jossa edustin tietysti kahvakuulaurheilua.
Pakko myöntää, etten ole juuri tällä hetkellä lajissani kaksinen urheilija, mutta valmentamisesta on tullut sitäkin tärkeämpää. Matka tähän on tietysti ollut aika pitkä. Kuten matka koko lajissa, sen edistämisessä ja kaikessa mikä ikinä siihen liittyy. Ajallisesti tähän on mennyt vasta puoli vuosikymmentä, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Voisi sanoa, että viiteen vuoteen ei ole kulunut yhtäkään tuntia, etten olisi ajatellut nostamista ja lajia. Kun ryhdyin valmentamaan vuonna 2010, ei ole kulunut montaakaan tuntia, etten olisi ajatellut myös jotakuta valmennettavistani.
Koko joukkue syntyi puolivahingossa, kun päätin alkaa pitää pk-seudulla asuville valmennettavilleni yhteisiä treenejä. Välillä mukaan tuli Outi Pohjanmaalta ja Liinu Jyväskylästä saakka. Pikkuhiljaa syntyi vahva tiimi, joka on todennäköisesti tälläkin hetkellä keskenään sukeltamassa tai sahaamassa hirviä. Arvaamattomia ovat naisten tiet, mutta äärimmäisen kovia treenaamaan ja tekemään töitä.
Valitettavasti tällä hetkellä porukka on maantieteellisesti sen verran hajallaan, että pystyn vain harvoin vetämään treenejä itse, mutta toistaiseksi tämä on toiminut loistavasti myös etänä. Olen blogannut yhteistreeneistä pitkin matkaa välillä Kukkaistytöistä, välillä Mafiasta tai Rautaneidoista puhuen. Rakkaalla lapsella on tuhat nimeä. Tässä huhtikuisessa videossa alkaa jo olla jopa vähän nostalgiaa, eikö vain?
Onnekas vahinko, eli joukkue, todistaa silti ainakin yhden asian: jos jotain toivoo, se kannattaa sanoa ääneen ja mielellään valtakunnallisessa naistenlehdessä kuvan kanssa. Unelmista tulee totta kun joku toinen kirjoittaa ne ylös.
Käytän ohjelmien teossa sitä oppia, minkä olen itse saanut kun aktiivisesti kilpailin ja Catherine Imes minua valmensi. Tuolloin kiersin jatkuvasti milloin missäkin, Amerikassa, autotalleissa ja kellareissa etsimässä tietoa lajista, nostamassa, opettelemassa tekniikoita ja kouluttautumassa tai kisaamassa. Tässä on mennyt ainakin rahat, päivätyö ja ihmissuhteet – myös mielenterveys – mutta mitäpä ihminen ei nostamisen takia tekisi.
Käyttämieni ohjelmien ja treenimenetelmien taustalla on WKC:n Fedorenko -metodi, tuttavallisemmin ja lajin kansainvälistä historiaa tunteville One True Way eli OTW. Kerron menetelmästä, ohjelmoinnista ja kehityksestä lisää seuraavissa osissa. Samoin julkaisen valmennettavien omat kommentit ja kokemukset menneestä vuodesta testimoniaalien muodossa.
Tälle vuodelle olemme joukkueen kanssa perustamassa yhdessä seuraa. Koska suurin osa joukkueen naisista on käyneet WKC Fitness Trainer -koulutuksen ja ovat hyviä nostajia, seuralta tullee saamaan apua myös valmennukseen, ohjaukseen ja ohjelmointiin. Tätä en toki voi muiden puolesta luvata, mutta melkein jo taisin luvata. Kaikki ovat seuraan toki tervetulleita kaikin mahdollisin keinoin, kaikkialta maailmasta. Perustuksia rakennetaan juuri.
Tässä muutamia sekalaisia kuvia, joissa on itse asiassa aika vähän nostamista mutta sitäkin enemmän naurua. Aina voi nostaa itsensä iloiseksi. Aina.
Tulin vaan sanomaan, että mä rakastan tätä hommaa, ilman sinua sitä ei ois tapahtunut! Olet huikea!
”Aina voi nostaa itsensä iloiseksi.”
On todellakin totta ja vielä iloisemmaksi tulee kun saa nostaa näin mahtavassa joukkueessa mikä meillä on 🙂
Aika rankka vuosi oli tää ensimmäinen mutta ei kyllä käynyt mielessä kertaakaan etteikö ole myös kivaa. Tai no, pari kertaa siinä 8 min kohdalla kun pace oli 20, tuli mieleen, että olisko se sumpaaminen sittenkin järkevämpää.
Mennyt vuosi toi kyllä elämään melkoisen muutoksen. Eilen kisoissa tajusin, että ensimmäisistä kisoista on jo melkein vuosi aikaa. Uskomatonta. Ja hinku nostaa senkun kasvaa kasvamistaan. Edistymistä tapahtuu vääjäämättä ja se tapahtuu sinun antamasi tärkeän avun ja oman tekemisen kautta. Mitään ei saa ilmaiseksi, mutta kuinka paljon siitä saakaan.