Proteiinilettujen tuolla puolen.

Mistä ”hyvinvoinnissa” on oikeasti kysymys?

Nyt saatte turhautuneen tekstin, koska alan olla ihan loppu tähän alaan – hyvinvointiin, painonhallintaan, treeniin – siksi, että joka tuutista tarjotaan ”ratkaisuiksi” aina ihan lillukanvarsia.

Blogit, hyvinvointi-, ja liikuntalehdet, tv-ohjelmat, kaikki pyörivät mukavan hygieenisesti kurkkumehujen, proteiinilettujen ja iänikuisen allijumpan tasolla. Vinkkejä kyllä tulvii ja niin me ihmisrauniot sitten maanisesti mehustamme luomujuureksia helpotusta odottaen.

Se sentään tiedostetaan, että ongelmien taustalla vaikuttavat sellaiset isot teemat, kuten stressi ja uni. Valitettavasti näiden kohdalla höpötellään pääsääntöisesti siitä, että minkä muotoisella tyynyllä kannattaa nukkua – tai sitten ihan pokalla ohjataan Ruohonjuureen käpylehmän maitoa ostamaan.

Turhauttaa, sillä nämä näennäisesti hyvät ohjeet ovat omiaan aiheuttamaan lähinnä rahanmenoa ja jopa pahoinvointia niin kauan, kunnes uskalletaan survoa ajattelu ongelman ytimeen. Pahoinvointia ne aiheuttavat siksi, että niin kauan kun ratkaisua etsitään milloin mistäkin dieetistä, tuotteesta tai ruokavaliomallista, lopputulos on vain se, että epätoivo ja Visa-lasku kasvavat perseen kanssa samassa tahdissa.

Mutta milloin voitaisiin puhua siitä, mikä ne ongelmat aiheuttaa? Mikä valvottaa?

Sekö, ettei luonnonmukaisilta viljelmiltä tuotettu hirssiakanatyyny muotoudukaan täydellisesti naamaan yön pimeinä tunteina? Vai sittenkin se, että ostamasi heraisolaatti sisältääkin hasardisti aspartaamia eikä steviaa?

Vai hiertääkö mielessä sittenkin ihmissuhteet, taloudellinen tilanne, aito huoli omasta tai toisten terveydestä?

Koska jos oma elämä – vaikkapa epävarma tulevaisuus – hikoiluttaa päivin ja öin, ratkaisu ei valitettavasti ole deodorantin vaihtaminen ”kemiallisesta Rexonasta” luonnonmukaiseen mineraalikiveen. Ja hei breaking news, edes kookosöljy kainalossa ei auta.

Niin että puhutaanko välillä arvoista? Taikka rahasta, rakkaudesta, miksei vaikka seksistä? Itsetunnosta, epävarmuudesta, syyllisyydestä, häpeästä? Entä jos kaivaisikin smoothiebowlin pohjalta sen oikean asian ja lakkaisi kuorruttamasta ongelmia kookoslastujen alle?

Mistä ylipaino tulee? Miksi syö liikaa? Ei kukaan kerrytä 20 kiloa ylimääräistä siksi, että juo maitoa tai ottaa kuidut ”väärästä lähteestä”.

Eikä sekään auta, vaikka miten rehellisesti sitten ne listaisi pullat ja pitsat ruokapäiväkirjaan, jos ei uskalla tunnustaa – tai ehkä ei edes tiedä – mikä syömiseen ajaa. Tuhansia ”laihdutusasiakkaita” kuunnelleena en ole vielä koskaan törmännyt sellaiseen kommenttiin, että ”kyllä, haluan syödä itseni iltaisin uneen ja nautin siitä, enkä halua päästä tästä eroon”.

Siksi minäkin inhoan sitä, että ohjeet typistetään tasolle, jossa kaikki on vain itsestä kiinni ja ei muuta kun niskasta kiinni.

Lehtihylly pursuaa kyllä vinkkiä toisensa perään niin paljon, että ruokavaliosta on poistettu jo kaikki ruoka ja sykevyö on puristanut kyljet ikuiselle hankaumalle, mutta ongelman ytimeen ei vaan millään mennä. Joko ei osata – tai sitten ei uskalleta.

Syömisessäkin on aika vähän kyse siitä itse ruoasta. Mutta niin kauan, kun ”ratkaisut” ja vinkit pyörivät yksinomaan lautasen ja jumppakuminauhan ympärillä, ei tulla pääsemään eteenpäin, saati saamaan pysyviä tuloksia.

Olen itse jo aivan liian pitkään jättäytynyt (tietoisesti) näiden lettureseptien taakse. Kirjoittanut ja ollut sanomassa jotain, mutta deletoinut sen ja valinnut helpon reitin: joku resepti tohon nyt vaan – sillä pärjää somessa aina pari päivää.

Sen sijaan, että uskaltaisi kysyä oikeita kysymyksiä, pysytteleekin turvallisesti siellä ”hei kumpi on sun lemppari, mustikka vai mansikka?” -tasolla.

Nyt on vaan käynyt niin, että absoluuttinen saturaatiopiste on löytynyt. Minua ei kiinnosta enää pätkääkään kuvauttaa itseäni jonkun helvetin päärynän kanssa, koska se ei auta ketään eikä mitään. Sen sijaan rehellisyys auttaa.

Olen viime aikoina inspiroitunut ihan valtavasti useamman naisen takia: yksi on tietysti Bettina, joka valmentaa nyt Puretreeniä ja jonka kanssa jaamme paitsi intohimoisen suhtautumisen voimaharjoitteluun, myös aivoja raastavan turhautumisen tähän toimialaan.

Ja sitten asiakkaat Alku-ryhmässä. Olen todella kiitollinen siitä, että yhteisössä ei pelätä puhua oikeista asioista. Kun yksikin kertoo kokemuksensa tunnesyömisestä, voimme toki joukolla pohtia, että ”vaihda hei sipsit selleritikkuihin ja kevennä vähän sitä dippikastiketta” – MUTTA voimme myös puhua vaikkapa häpeästä. Näin se ratas liikahtaa: kuljetaan oivalluksesta toiseen ja sitä kautta päästään eteenpäin. Ei jäädä kevennettyyn dippikastikkeeseen lillumaan.

Sellaista tänään. Päivän opetus itselleni on nyt se, että turhautuminen voi olla loistava moottori. Joskus muutos alkaa nimittäin kyllästymisestä, ja minä olen kyllästynyt pyörimään ongelmien ympärillä. Tietysti aina on se vaihtoehto, että jatkan mustikka-mansikka-linjalla. Tunnustankin, että tämän julkaisemisen sijaan tekikin kovasti mieli postata gluteeniton vohveliresepti, mutta eiköhän ne ole nyt nähty.

Siksipä myös podcastit ovat tuloillaan, jahka nyt vaan suinkin EHDIN.