Rennosti eteenpäin.

Olen uusimmassa Oliviassa. Juttu on hyvä (kuten myös viimeisin Annan haastattelu). Vaikka olenkin usein naistenlehdistä ’jotain mieltä’, olen kyllä ollut onnekas ja tavannut itse lähes poikkeuksetta vain hyviä toimittajia.

Nämä viime aikojen jutut linkittyvät vieläkin tavallaan My Little Body -tekstiin, ainakin viesti on hyvin pitkälle sama. Edelleen ajattelen, että on turha tehdä asioista liian vakavia – ihan vain siksi että se on turhaa. Ketä varten?

Vaikkapa dieettikuvio on tavalliselle ihmiselle täysin järjetön.

”ei voi lähteä ulos syömään, koska on dieetillä, jotta jonain päivänä olisi sellaisessa kunnossa että voisi lähteä ulos syömään, mutta ei voi lähteä ulos syömään, koska on dieetillä, jotta jonain päivänä .. 

.. ja kun se päivä tulee, kukaan ei enää pyydä, koska ”se on dieetillä, jotta ..”

Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin selluliitista murehtiminen. Kuten merimieskävely.

Vertaan mielelläni treenaamista muihin harrastuksiin, kuten tässä kirjoituksessa kielitaitoon. Tämä siksi, että yleensä sillä tavalla on helpompi ymmärtää, ettei kyse ole ideologiasta, ehdottomuudesta tai suuresta remontista.

Voimalajit on siitä kiitollisia, että niitä treenatessa a) keho muuttuu väistämättä ja b) mieli muuttuu väistämättä. Tässä tulee henkinen puoli kuvioon: harjoittelu parantaa itsetuntoa. Kun tutustuu omaan fyysisyyteensä tekemisen, ei peilin kautta, suhde itseen muuttuu. 

Onnistumisesta tulee tärkeää. Tulee kyllä aika, jolloin reisi-vatsa-peppu-ajattelu lakkaa kiinnostamasta, koska ymmärtää, että saa itsestään irti niin paljon enemmän. Kyse ei ole yksittäisistä ruumiinosista, vaan terveydestä, elämästä ja omista kyvyistä. 

”Ei neuloessakaan tarvitse koko ajan keskittyä lopputulokseen vaan itse tekemiseen. Siitä tulee villapaita sitten joskus.” 

Sama pätee myös ruokavalioon. En suosi dieettejä, koska ne ovat väliaikaisia. Kuten harjoittelun tarkoitus on kehittää eikä kuihduttaa, myös ruoan pitäisi ravita, ei riuduttaa. Molemmilla voi korjata itseään.

Jos estetiikka on suorituskyvyn sivutuote, voisi kai sanoa että laihtuminen on hyvän ruokavalion sivutuote. Kun valitsee ruokia, joista tulee oikeasti hyvä olo (konvehtirasiasta, punaviinitöhnästä ja sipsipurkista ei tule, vai tuliko?), paino putoaa.

Hyviä asioita voi tehdä niiden tekemisen takia ja siksi että ne tuottavat hyvän olon paitsi siinä hetkessä, myös siitä eteenpäin. Ei siksi että ”jos vaan kestän tämän viikon niin on seuraava jos kestän sen, niin kestän sitten varmaan vielä yhden ..”

Jos on ongelmia syömisen kanssa, ratkaisu ei löydy ruokavaliosta, vaan korvien välistä. Ruokavalio voi toki olla hyvä keino asian korjaamiseen, mutta mitään ihmedieettiä ei ole olemassa sen enempää kuin neljän viikon bikinivartalojumppaakaan.

Entä jos selluliitti on seurausta siitä, että on heikko? Kannattaako silloin maata erilaisissa hoidoissa ”silottamassa” heikkoja kohtia, vai olisiko syytä pureutua asian ytimeen: kehittää voimaa. 

Tätä on vähän vaikea selittää, mutta harjoittelusta on helppo tykätä ja oppia tykkäämään. Ei ole pakko tehdä samaa mitä Tuomas Voimakadulla, mutta voinette kuvitella, että tällaisen jälkeen ei enää tule mieleen, millai sais muotoa sinne tai tänne. Kun ihminen on vahva, hän on vahva. 

Uskon, että ainoa mikä lopulta motivoi on kehitys ja se olo, mikä on itse asiaa tehdessä ja sen jälkeen. Ympäristössä, ihmisissä, tekemisen laadussa. Ei jossain tulevaisuudessa ”ehkä” siintävä lopputulos tai se että sitoutuu salijäsenyyteen kahdeksi vuodeksi ”koska maksan niin tulee sitten käytyä”.

Ei menettäminen ketään oikeasti motivoi. Onnistuminen motivoi. Aina vaan viittaan tähän vanhaan tekstiin: Kehitä, älä kuihduta.