Sankaritreenillä kesäkuntoon?

Patrik Borg kirjoitti tekstin Laihdutus TV:ssä – vuosi ja kilot ei kerro mitään. Tuossa on paljon pointtia ja Borgin käyttämä termi ’sankarilaihdutus’ mainio.

”toivoisin huomiota pois kiloista ja kohti oppimista ja tekemisen laatua. Aivan yksi lysti onko joku henkilö laihtunut puolessa vuodessa -30 kg jos käsissä ei ole pysyvän painonhallinnan monipuolista opettelua – äkkiä se sieltä takaisin tulee.” 

Jos ajatellaan asiaa treenaamisen kannalta, sama pikailmiö näkyy ja kuuluu. Usein kuvitelmana tuntuu olevan se, että ”aloitetaan rääkki” ja siitä sitten ”rääkätään itseä kesäkuntoon”. Ja että valmentajan tai personal trainerin tehtävä on piiskata.

En pidä tuosta piiskaamis-ajattelusta ollenkaan. Myös mielikuva siitä, että hyppäisi sohvaperunasta yhtäkkiä parin kuukauden mittaiselle boot campille ja tulisi rääkätyksi kesäkuntoon, on kammottava, tai ainakin vieras. Monesti se ”kova treenaaminen” on aloitettava jostain niinkin tylsästä asiasta, kuin oman kehon hahmottaminen tai vaikkapa liikkuvuus.

Että jos joku lähestyy minua pyytäen, että ”voinko piiskata hänet kuntoon”, vastaus on ehdottomasti, että en.

Ihan sama, jos itse haluaisin ryhtyä käsityöihmiseksi.

Etsin taitavan virkkaajan tai neulojan minua opettamaan ja valmentamaan. On aika selvää, että matka kokonaiseen villapaitaan on pitkä ja joudun aloittamaan esimerkiksi siitä, miten puikkoja pidellään. Ensimmäinen tavoitteeni voi olla vaikkapa vauvan säärystimet.

Olisi tietysti ihana ajatus, että kesäkuun alussa seinällä on omatekoinen ryijy, mutta kun olen viimeksi virkannut vuonna 1986 ja silloinkin vain sitä suoraa nauhaa, se on melko epätodennäköistä.

Voiko joku piiskata minut käsityöihmiseksi?

Vihaan käsitöitä enkä osaa mitään, mutta haluaisin kyllä omatekoisen ryijyn kesäksi seinälle.

***

Valmentajana pyrin siihen, että treenaaja itse ymmärtää miksi aloittaa harjoittelun ja miksi sitä tulisi jatkaa aina. Toivon, että jokainen treenaa itseään, ei minua varten. Toki usein helpottaa ajatus siitä, että voi jakaa onnistumiset jollekin, mutta ajatus siitä, että joku treenaisi minulle, on hullu.

Voin antaa keinoja ja välineitä, joiden avulla jokainen saa ihan itse piiskata itseään jos haluaa (tämäkin on taito). Mikään pakko sekään ei ole. Kuntoon pääsemisen ja kunnossa olemisen edellytys ei ole jatkuva rääkki ja irvistely ja huuto. Tottakai siellä paljon puhutulla epämukavuusalueella pitää käydä, mutta ei sen tarvitse montaa minuuttia kestää. Suurin osa tekemisestä on kuitenkin ihan peruskauraa ja nämä pinnistelyn hetket aika lyhyitä.

Lisäksi – olen allerginen motivaatiokuville ja -videoille. En kestä sitä mielikuvaa, mitä nämä herättävät (myös itsessäni, edelleen). Sitä näkee itsensä mallin paikalla, punnertamassa ala- tai yläviistossa, hiki valuen ja motivaatiomusiikin soidessa taustalla. ”Tuolta minäkin näytän sitten kun se boot camp alkaa”.

Pain is just weakness leaving your body? Yök.

Totuus näyttää aika harvoin samalta kuin Instagramissa.

Jos nyt aloittaa itsensä rääkkäämisen kesäkuntoon, ja jaksaa sitä juuri sinne kesäkuulle saakka, pitää heinä- elokuun taukoa grillin ääressä, voi olla melko varma siitä että syksyllä saa aloittaa uudestaan.

Keho reagoi nopeasti molempiin suuntiin. Olen harrastanut painoharjoittelua jossain muodossa noin 13 vuotta, eikä ole mitään päätepysäkkiä jolloin olisi jotenkin ”valmis”.

Ilman jatkuvuutta ei ole mitään.

Ainoa järkevä ratkaisu mielestäni on etsiä sellaiset keinot, joita voi jatkaa loppuelämän. Sellainen ruokavalio, jota voi ja haluaa noudattaa nyt ja aina. Sellaiset treenimuodot, jotka on kehittäviä ja mielekkäitä ja joita voi ja haluaa jatkaa nyt ja aina.

Ehkä tästä sankaritreenaamisesta ei siis kannata aloittaa, vaikka tulisikin ns. inspis.

Täällä minä nyt virkkaan ja huudan. Sattuu, mutta menee menee!