Tummien vesien onnellisuus.

Olen miettinyt onnellisuutta viime aikoina paljon. Samalla muistin tämän viisi vuotta vanhan postauksen samasta aiheesta. Että onko ylipäätään pakko olla onnellinen? 

Tänään ajattelen asiaa eri tavalla. On ja ei ole. Mutta onnellisuudessa on erilaisia sävyjä, eikä kukaan voi tulla sanomaan sinulle, että ”olisit onnellisempi kun ajattelisit, tekisit, suhtautuisit näin”. 

Ymmärrän, että sitä voi olla onnellinen eri tavalla kuin naistenlehdissä sanotaan. Naistenlehtionnellisuus on usein sitä sössönsöö-jauhantaa, johon en osaa samaistua ja mitä en koskaan koe tai tunne. Kaikki eivät tarvitse tai kaipaa samoja asioita. Ei meille kaikille onni sillä tule, että istuu laiturinnokassa ”kokemassa” jotain outoa vapautta ja helpotusta ja carpediemiä. En sano että se on väärin, mutta minulle se on vierasta.

Ajattelen, että onnellisuus on jotain hyvin henkilökohtaista, jopa salaista, ja juuri se tekee siihen sen magian.

Minulle se ei missään nimessä ole laiturinnokkaa ja väkisinmaattua carpediemiä.

Nyt, 37-vuotiaana, ymmärrän senkin, että kaiken muun ajatteluni lisäksi myös oma onnellisuuteni tullee aina olemaan aika tummaa. Rakastan elämän verevyyttä ja karheutta. En juuri koskaan koe keveyttä, vaan näen toisia sävyjä, mistä lie johtuukin sitten.

Olen maanis-melankolinen ihminen, eikä ”onnen tummuus” vähennä onnellisuuden kokemusta, vaan ehkä jopa lisää – tai ainakin sävyttää – sitä. Siinä missä huumorini on mustaa kuin eebenpuu, samalla tavalla koen ilon, onnet, hyvät hetket aina hieman synkeän ja sarkastisen filtterin läpi ILMAN sössönsöö-läsnäoloa ja sen tuomaa ”keveyttä”.

Koska en minä ole kepeä ihminen, enkä yritä sellaiseksi muuttua.

Mutta olenko onnellinen?

Kyllä, tänään olen. Huomenna ehkä en. Mistäs sen tietää. Ei sillä ole väliä, eikä sitä voi ennakoida, ja juuri siksi onnellisuuden tavoittelu on ehkä turhin ja typerin asia johon kannattaa käyttää aikaa.

Kaikista latteuksista viisain on – vastustuksesta huolimatta – hetkeen tarttumisen ajatus. Joo, se on se perinteinen carpe diem, mutta kun asiaa tarpeeksi pyörittää, onhan se se ainoa mitä meillä on.

Tämän tietää ja ymmärtää valitettavasti parhaiten silloin, kun on jo menettänyt tarpeeksi. Sillä hetkellä, kun ymmärtää, että on tapahtumassa jotain peruuttamatonta. Sitten se ”tämä hetki” kyllä iskee.

Eikä sitä voi edes opetella, ennakoida tai harjoitella. Mutta sinä hetkenä, kun oikeasti, murheellisesti ja surullisesti menetät jotain itsellesi todella tärkeää, niin kas vaan, olet ja elät hetkessä niinkuin ei ikinä.

Se (joskus se on tärkeän ihmisen kuolema) – jos mikä – opettaa carpediemiä. Siinä sitä ollaan, ilman keinotekoista laiturinnokkaa sitä ”henkistymistä” varten, ja joudut oikeasti pysähtymään, että mitä helvettiä nyt sitten, kun eilen oli kaikki ja tänään ei mitään.

Koska elämä ja kuolema pysäyttää.

Tämä maailma, elämä ja arki kyllä tuo sen pysähtymisesi, jos elät, ilman laiturinnokkaa, usko vaan.

Väitän, että kukaan ei osaa ”tarttua hetkeen” ennenkuin tulee se tilanne, jolloin on pakko. Se päivä, kun ymmärtää, että tämä hetki on ainoa mitä on, toista mahdollisuutta ei tule, ota tämä.

Mitäkö halusin sanoa? En tiedä. Haluan – pitkästä aikaa – vaan kirjoittaa.