Liika on liikaa, mutta kohtuus aina liian vähän?
Luen paraikaa sosiaalipsykologi Janne Viljamaan Pakko saada! Addiktoitunut yhteiskunta -kirjaa. Kuten aamukahvillani totesin, en pidä tavoista jotka tuntuvat riippuvuuksilta. Kirja on aika mielenkiintoinen.
Kirjassa on paljon kiinnostavia juttuja. Hypin yli peliriippuvuuksista kertovan kappaleen – en siksi että alkoi tehdä mieli hedelmäpeliä – vaan koska se on näistä teemoista vähiten läheinen. Yhteiskunnan maanistumisesta kertovat kirjoitukset ovat mieleen, joskin aihe alkaa olla jo vähän eilinen (= tietoinen mania on uusi musta).
Liikuntariippuvuuden kohdalla päästiin asiaan.
En ole urheillut penskasta saakka, vaan keksinyt tämän ihan itse aikuisiällä. Niinpä urheilua (tai kilpailuviettiä) ei ole rakennettu minuun sisään, vaan se on aikuisiällä päälleliimattu tapa elää. Syvimmällä minussa elää edelleen se liikuntaa vihaava teini, joka itsekin usein yllättyy aikuisesta itsestään.
Olenko minä todella se, jonka on pakko urheilla ja rakastaa sitä yli kaiken?
Toisaalta käytän sitä korttina, ettei tarvi myöntää liikunta-addiktiota: ”Ei koske mua, vastahan mä eilen aloitin. Voisin yhtä hyvin olla ilman.”
Öö .. en voisi. Ja eilen = 12 vuotta sitten. En toki missään nimessä ole himojumppaaja tai rauhaton väkkärä, joka vetää spinningin ja bodipumpin peräkkäin kuudesti viikossa lihomista peläten … koska en käy niissä. Minulla lievä addiktio ilmenee eri tavalla, ja taisin jäädä nyt kiinni.
Viljamaalla oli hyviä pointteja, jotka oli paitsi osuvia, myös aika hauskoja. Naurattaahan se, kun omaan nilkkaan osuu:
Liikunta-addiktilla kovan harjoittelun keskeyttäminen laukaisee aggression tai ahdistuksen, eikä hän voi jättää väliin kuntosaliaan tai pururataansa. Liikunta-addiktiota on tutkittu eniten juoksijoiden ja muiden aerobisten lajien harrastajien keskuudessa, mutta se on yleinen myös painonnostajilla ja kehonrakentajilla.
– En ole painonnostaja enkä kehonrakentaja, mutta myönnän että harjoituksen jättäminen kesken on kammottavaa. Se ottaa pannuun loppupäivän, ja ehkä pitää vielä ”paikata” myöhemmin. Treeniä ei saa häiritä eikä keskeyttää.
Harjoitteluaddiktio on periaatteessa samanlainen kuin mikä tahansa addiktio. Se varastaa elämän pääosan ja täyttää pian koko elämän.
– Kyllä, näin siinä käy. Vaikka olen ihan tavallinen kuntoilija enkä ole varma koska taas kisaan, rakennan silti päiväni jumppailun ympärille. Ensi viikon aikataulut rakentuvat esimerkiksi rinnalleveto- ja tempausennätyksen (toivottavasti!) varaan. Ja takana on huimat 1,5 kuukautta painonnostoa — se ON addiktoivaa. Toki tekisin saman minkä tahansa lajin tai tavoitteen kanssa.
Jos minulta kysytään, mitä tein viime viikolla, muistan kyllä takakyykyn painot tai kuulatreenin minuuttitahdin, mutta en sitä, paistoiko aurinko.
Treeniaddikti arvostaa kivun läpi puskemista. Hän pitää itseään tavallisen, kipuherkän pulliaisen yläpuolella. Addikti arvostaa vain muita saman lajin harrastajia. Muista lajeista ”ei ole mitään hyötyä” tai ne ovat ”liian helppoja” tai ”tylsiä”.
– Heh, tätä en sentään myönnä – päinvastoin. Arvostan kaikkia lajeja ja koen ne kiinnostavina. Kivun läpi puskemistakaan en pidä fiksuna. Hän, joka ei lopeta kun sattuu liikaa, on tyhmä. Itse teen sitä usein.
Moni liikunta-addikti elää harhassa, jossa hän luulee kaikkien olevan kiinnostuneita hänen lajistaan ja kehityksestään. Joka tilanteessa harhainen saa johdateltua puheen itselleen tärkeisiin asioihin. Hän halveksii harjoittelemattomia, olivatpa nämä kuinka fiksuja ja lahjakkaita yleensä.
– Mahtavaa. 😀 Itse en ole kovin kiinnostunut siitä, mitä ystäväni harrastavat tai eivät harrasta. Toki viihdyn kovasti sellaisessa seurassa, jossa voin loputtomiin selostaa mitä nostin tänään ja mitä ajattelin tehdä huomenna. Olipa paino tai sessio mikä hyvänsä (kuula, tanko, jumppaus). Parhaat ystäväni eivät kuitenkaan harrasta mitään tällaista.
Saliharjoittelijoilla tai salibandy-porukalla on oma hierarkiansa, sääntönsä ja arvonsa. Se, mitä salilla arvostetaan, voi näyttää erikoiselta salin ulkopuolella. — Syntyy erikoinen alakulttuuri, joka kokoontuu säännöllisesti vahvistamaan omia sääntöjään ja arvojaan.
– Tämä on mahtava pointti, ja pitää paikkaansa. Eikä liity aina riippuvuuteen, mutta fakta lienee että porukkaan mahtuu aina pari pahaakin addiktia. Rakastan lajien alakulttuureja, kun voi hifistellä loputtomiin.
Ruumiillisuuden kautta, esimerkiksi hyvän seksin jälkeen, tunnemme olevamme olemassa. Sauna ja avantouinti haastavat ruumiimme äärirajoille. Jos ihminen tuntee olonsa tyhjäksi, rankat ruumiilliset kokemukset antavat tunteen olemassaolosta.
– Tämä jäi mietityttämään. Olen viime vuosien aikana opettanut kehoni siihen, että se ikäänkuin ”vaatii” avantoa. Mietin lähes joka kerta avantosaunalla, että nyt relaan ja nautin vaan saunasta, enkä taistele itseäni veteen. En koskaan onnistu, sillä minulla on väkevä rutiini myös talviuinnin kanssa. Usein ajattelen, että hemmottelen itseäni (heh) ja menen viimeiseksi saunaan, mutta en vielä koskaan ole tehnyt sitä. Aina viimeiseksi käyn vedessä. Yritän myös koko ajan pidentää vedessä vietettävää aikaa, tuntui miltä tuntui.
Olen myös varma siitä, että avanto nopeuttaa palautumista ja pitää lihaskivut poissa, ja voin sen ansiosta harjoitella enemmän ja useammin. Ensin kovasti rautaa, sitten kylmää vettä. Siitä on tullut rutiini, josta en mielelläni luista. Tai en oikeastaan millään.
Treenin jälkeen mielihyvähormonit endorfiini, noradrenaliini ja dopamiini tekevät hyvää aivojen mielihyväkeskuksessa.
– Olen ehdottomasti riippuvainen siitä, että kehoni joutuu koville. Tarkoittaako se sitä, että tunnen oloni tyhjäksi, en osaa sanoa. Mutta ilman urheilua ja avantoa tunnen oloni sietämättömäksi ja levottomaksi. Tähän liittyy myös tietty raja, jonka on ylityttävä ennen kuin treeni ”lasketaan” tulleen tehdyksi. Olen kai aika fyysinen tyyppi.
Pahiten riippuvaiset punnertavat vaikka lentokoneen käytävällä.
– Nojaa. Kesäinen lento Helsingistä Turkkiin oli sen verran lyhyt, että maltoin mieleni perille saakka. Mutta joka päivä tein jotain .. ehhh. Pakko olla Bamse-kerhon kovin!
Treenaaja on kietoutunut harrastukseensa niin tiukasti, että hänen elämänsä kapeutuu pahasti. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on ylikunto, loukkaantumiset, loppuun palaminen ja jopa avioero.
– Otsikko Ruumiillisuus on työpaikan virtahepo oli erinomainen. Kyllähän noin voi käydä. Ihminen, joka nivoo arkensa salilla käymisen ympärille, on varmasti sietämätön puntti-pena. Minulla on tässä sokea piste, koska olen juuri sellainen pirkko.
Raja positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä on veteen piirretty viiva – huippu-urheilijan on oltava jossain määrin liikuntariippuvainen kyetäkseen nousemaan huipulle.
– Tuo on varmasti totta. Kirjassa sivutaan huippu-urheilun lisäksi vielä ylipainoa, maanista ulkonäön takia jumppaamista, syömishäiriöitä jne.
Viljamaa antaa kirjassaan ohjeita, miten keventää riippuvuuden taakkaa ja normalisoitua. Ota vapaata mekaanisesta treenistä -kohdassa oli ihan hyviä pointteja, kuten ”lisää hyötyliikuntaa ja nauti ulkoilmasta”. Viimeinen kohta sai minut kuitenkin nauramaan ääneen: Lennätä leijaa.
Tottakai haluaisin lennättää leijaa. Mutta erityisesti haluaisin nähdä muutaman karun miekkosen nostamassa ensin satoja kiloja ja sen jälkeen kirmaavan niityllä .. lennättämässä leijaa.
Valmentajan näkökulmasta koen tärkeimpänä sen, että pystyn tunnistamaan nuo piirteet myös omissa valmennettavissani. Vaikka pakonomainen harjoittelu tuottaisikin tulosta nopeammin, en silti missään nimessä arvosta vinksahtanutta käyttäytymistä. Ymmärrän sen, mutta haluan tehdä selväksi että kyyneleistä ja verestä ei saa lisäpisteitä, vaan päinvastoin.
Kohtuus tuo paljon enemmän tulosta – ja nimenomaan pidemmällä aikavälillä. Jatkuvuus on aina tärkeämpää kuin hetkellinen huuma. Sokea ei voi taluttaa rampaa, mutta ei minun tilanteeni nyt NIIN paha ole. Lukekaa tuo kirja.
Liikuntariippuvuuden ongelma on sekin, että sitä on helppo ”ihailla” ja sillä voi jopa hieman leuhkia. Siitä puuttuu tietty säälittävyys ja epätoivo, jos vertaa esimerkiksi alkoholismiin tai vaikka peliriippuvuuteen.
Liikunta tuottaa monesti ns. hyvännäköisiä ihmisiä, jolloin se on helposti jopa sallittu addiktio. Vaikka paljon pahaa sekin saa aikaan; sairastuminen jo vaikka flunssaan ei ole fyysesti yhtään niin paha, kuin vaikkapa treenitauon sietäminen.
On coolimpaa arvostaa sitä, joka treenaa pakonomaisesti kovaa, kuin sitä joka ei voi kävellä hedelmäpelin ohi työntämättä euroa sisään.
Liikunta on aiheena kiinnostava juuri ongelma-näkökulmasta ajatellen. Yleisestihän se on aika hyvä asia. Mutta entä jos ihminen laittaa oman fysiikkansa kaiken muun edelle? Se on monen silmiin vastenmielistä ja narsisista käytöstä. Ja onkin; mutta entä jos sitä katsoo nimenomaan ongelmana, eikä vain esimerkiksi pinnallisuutena?
On eri asia se, että ”käy salilla” pysyäkseen terveenä, kuin että on todella riippuvainen liikunnasta (koska riippuvuudet ovat aina omalla tavallaan sairauksia).
Kaikki ymmärtävät, että alkoholistille on turha sanoa, että ”eihän sun tänään tarvi juoda”. Sama asia pätee liikuntariippuvaiseen: ”eihän sun nyt tänään ole pakko treenata”, on kuin puhuisi seinälle.
Jos on, niin on. Kääk. Tää on mielettömän kiehtovaa.
Riippuvuus todellakin on olemassa, sitä en kiellä. Mutta pahinta on se, että tulin hieman ärtyneeksi luettuani lainaamasi tekstit. Tekisi mieli sanoa, että tuonkin on kirjoittanut joku niuho kohtuullistaja, joka ei vaan ymmärrä! Mutta en sano.
Vaikuttaa hyvältä kirjalta. 😀
Joo, joku joka ei todellakaan tajuu tän ’hienoutta’. 8)
Kaikki muu paitsi Harren kirjoittama teksti on kateellisten kirjoittamaa pskaa.
Terv, Järkevästi treenaava.
Toveri hyvä, ei ketään oikeasti kiinnosta yhtään mikään.
Se mikä tässä on myös kiinnostavaa, on että milloin tulee se hetki kun urheilu on tappanut ihmisen huumorintajun?
Harvaan asiaan suhtaudutaan niin suurella vakavuudella, kuin ”mun treeniin”. Erehdypä sitä arvostelemaan ja se on kuin olisi haukkunut toisen lasta rumaksi.
Ja tuo ”kateus” .. Erikoisten alakulttuurien ensimmäinen reaktio on aina se, että ”nyt ne on kateellisia meidän lihaksille”. Vähän toki skenestä riippuen, mutta kateutta käytetään korttina ihan liikaa. Jos joku toteaa että kaunis nainen on tyhmä, sekin selitetään sillä että haukkuja nyt on vaan kateellinen. Juu, voi olla, mutta yhtä hyvin kaunis nainen voi oikeasti olla tyhmä.
Elämä on vakavaa, ja kaikkein vakavinta se on salilla. ”Meidän harjoittelu on sitä toiminnallisempaa” … ”Ette te edes tiedä mitä on kova reeni” .. ja niin edelleen. Mitä sitten? Aiheesta kirjoittamallakin ottaa aina riskin, koska herkkänahkaisimpia tuntuvat olevan ne jotka nostavat eniten.
Harrea lainaten: ”Intellektuaalinen koulutus ja kasvatus on oleellinen osa valmennusta, ja ponnistuksia tällä alueella on lisättävä huomattavasti.”
Hyvää tekstiä, joka ainakin tähän koiraan kalahti useassakin kohdassa. Jos olisin lukenut nuo lainaukset 10 tai 5 vuotta sitten, olisin ollut ihan raivona ”mitä toi kaveri kuvittelee tietävänsä treenistä, tää on terveellistä, joku kynäniska siellä valittaa!” 🙂 (Olen tavannut ko. kirjailijan eräällä hänen vetämällään kurssilla ja Janne V on erittäin innostava tyyppi)
Nyt olen ehkä maltillisemmassa vaiheessa kahvakuulaurheilun suhteen mutta tunnistan itsessäni tuon addiktiotaipumuksen. Innostun helposti asioista, ja joskus menen niihin niin syvälle että vasta jälkeenpäin tajuan kuinka putkinäköinen olen ollut. Ärsyttävää tai ei, uskon että noita asioita on hyvä miettiä omalla kohdalla, varsinkin jos ohjaa muita mutta muutenkin.
Uskon senkin että josssain tilanteissa lievä addiktio on hyvä juttu (saa asioita aidosti eteenpäin hirveällä vimmalla) mutta kaikella on hintansa. Joku kirjoittaja kertoi asiasta lapsen näkökulmasta ”on aivan sama onko isä narkomaani vai työ/treeninarkomaani, hän ei ole läsnä.”
Mielenkiintoinen aihe ehdottomasti!
Eihän mitään ongelmaa mielellään myönnä, saati keskustele siitä. Huumorintajuton suhtautuminenkin voinee selittyä oikeastaan juuri addiktiolla. Sama kuin menee sanomaan alkoholistille, että voidaanko nyt puhua sun juomisesta. ”Mistä juomisesta?”
Parantumisen ensimmäinen askel on ongelman myöntäminen? 🙂 Ja edelleen jää vielä epäselväksi, onko liikuntariippuvuus aihe johon tarvii puuttua. Jos se selvästi hallitsee elämää liikaa, vaikka lasten kannalta, niin ehkä sitten. Ja vierotusoireetkin lienee sekä henkiset että fyysiset.
Jättää treenin väliin ja stressaa, koska ”tietää” että nyt defis heikkenee ja lihoo. Lihakset surkastuvat viikossa. Perse leviää päivässä. Yöllä jalkoja pakottaa kun on joutunut olemaan paikoillaan väkisin. Jotain sellaista?
Niin ja mun vihamielinen suhtautuminen elämään johtui tänään vain siitä, etten ollut juossut yli viikkoon ja eilen söin suklaakakkua.
Joo, tajuan kyllä, mista puhutaan. 😀 Oma addiktioni oli huipussaan vuonna 2009. Treenasin kuutena päivänä viikossa monta tuntia joka päivä. Kerran vapaapäivänä vedin 70 km fillarilenkin 32 asteessa ja silloin oli kyllä mieli maassa.
Ja vaikka leijan lennätys kuulostaakin epäilyttävältä, niin omassa elämässäni tuntuu olevan sisältöä enemmän nyt, kun kaikki aika ei mene treenatessa / palautuessa / syödessä / treeniä analysoidessa. Kävely on mahtavaa! Ja jooga! 🙂
Itse asiassa elämä liikunta-addiktion jälkeen on ihanaa! Ja liikkuakin voi – välillä jopa tappiin asti – silloin kun tekee mieli. Jee! 🙂
Ps. liikunta-addiktion voisi kai yhdistää riittämättömyyden tunteeseen. En ole hyvä sellaisena kuin olen enkä tyytyväinen itseeni / elämääni. 🙁 Ainakin omalla kohdallani oli niin.
Laura, Viljamaa kirjoittaa riittämättömyydestä myös, tavallaan. Ainakin ”Liikunta-addikti juoksee karkuun ongelmiaan” -otsikon ymmärrän vähän siten. Jotain tyhjiötä sillä täytetään, ei kai kukaan muuten jaksaisi olla loputtoman kiinnostunut omasta fysiikastaan maailmassa, jossa on meneillään paljon mielenkiintoisempiakin juttuja.
Hyvä pointti on tämä:
”Addiktiota ei voi laskea harjoittelutunneissa tai juostuissa kilometreissä. Joku voi harjoitella vaikka joka päivä olematta addiktoitunut. Liikunta-addiktiossa on kysymys hallinnan tunteen katoamisesta – harjoittelu ei enää olekaan hyvä renki, joka pitää ruumiin terveenä ja mielen vireänä. Liikuntariippuvaisen harjoittelusta tulee isäntä.”
Aihettahan sivusin taannoin tässä: http://s2.palvelin.pro/~kukkalaakso/2011/11/17/mun-kroppa-on-mun-tyokalu/
Ja Joni Koivuniemikin sivusi. ”Pahinta tässä on se, että on v_tun yksin. Sä oot niin v_tun yksin.”
Niin. Kun omasta kehosta tulee työkalu ja temppeli, siinä sitä sitten ollaan, yksin, totisena jossain välipalan ja katabolian välissä. Kyllä siinä muut jäävät kakkoseksi lasta ja puolisoa myöten, ystävistä, työstä ja ympäröivästä maailmasta puhumattakaan.
Pysähdy maailma, mun temppeli ei oo palautunu!
Kyllä. Itse kyllä olin ihan yksin ja surullinen. 🙁 Jäi niin paljon tekemättä silloin asioita, kun piti hinkata sitä temppeliään. Vaikkei se edes ollut temppeli, päinvastoin – mitä enemmän hinkkasi, sitä vähemmän sitä arvosti. Vähän vielä kiristystä, niin sitten. Se päivä ei koskaan koittanut. Tai koitti se, mutta vasta, kun päästi irti. Ja siihen päälle vielä syömishäröilyt, niin olipa juhlaa. Omat eväät ja omat harrastukset, älkää muut vaan tulko sotkemaan. 😀
Aaaah, syömishäiriö kuuluu olennaisena osana kokonaispakettiin. Ilman sitä ei ole mitään. Ravitsemus on niin kovin tärkeää.
Ai niin, pakollinen disclaimer ennen kuin joku loukkaantuu. Voin puhua vain itsestäni; enkä heittäisi huumoria näistä ongelmista ellei ne olisi itselle hyvinkin tuttuja. Häiriösyömisessä ei ole mitään hauskaa, niinkuin ei missään vakavassa ongelmassa.
Siinä, että rakentaa omasta kehostaan temppelin, jonka huoltaminen on tärkein asia maailmassa, on vielä vähemmän mitään hauskaa. Terveys on tärkeää, mutta sillä mässäily menee helposti yli. Kaikki mitä meillä on, on kuitenkin vain lainassa.
Mun voimistelija-malli-missi-äitini ajoi kolarin ollessaan 25-vuotias, josta seurauksena toispuolihalvaus. Se kauneinkin temppeli on tosiaan vain lainassa, eikä koko elämää ehkä kannata rakentaa oman vartalon tai fysiikan varaan. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo mukanaan.
Voiko suurempia itsestäänselvyyksiä enää latoa, ei. Mutta ei se itsestäänselvyytenäkään silti helppo kela ole.
jos jonkunelämä -taviksen- on tosi heikossa hapessa, riippuvuus, pinttyneet tavat? voi olla se juttu millä kyseinen yksilö sinnittelee ´mukana´ menossa. olen huomannut. ongelma on tällöin ehdottomasti korvien välissä, ei levottomissa jaloissa eikä maksassa joka huutaa lisää.. ja sitten jos aloittaa liikuntaharrastuksen niin onhan se kiinnostavaa ja voi imaista mukaansa ja niin kuuluukin. Huomasin kyllä siskostani joka treenaa 31v. puolimaratonille hieman tosikkomaisia piirteitä joille hymyilin reenin väliinjättäminen oli 1,kauhistus, 2,sai kumppaninsakin mukaan 3, valmentaja eli ei pelkk tavallinen lenkkeily riitä, pitää osallistua kilpailuun. ja sitten mennään lääkäriin kun tulee vammoja kuka ne lapset hoitaa? mummo varmaan.
jossain vaiheessa tasapaino löytyy koska ihminen haluaa pohjimmiltaan tasapainoa kaaoksenkin keskellä. meillä on vain asiat niin todella hyvin että on aikaa spurtata,pelata, juoda mässätä, shoppailla ja tehdä mitätahansa liikaa, tuskin kreikkalaiset kelaa liikaa spirulinapirtelön koostumusta tällähetkellä. turhat löpinät pois mulle kävis että meidänkin kylällä olis kahvakuulatreeni mutta jumppamammojen mielestä ne on niin painavia huh huh voi voi 8 kg ja 30 sec kuntopiirissä.
Itse koen tavoitteellisuuden ensisijaisesti hyvänä asiana. Jos siitä tulee pakkomielle, joka ylittää kaiken muun, tilanne voi olla toinen.
Yleisesti ottaen riippuvuus liikunnasta lienee tavoitteellisenakin aika pieni ongelma – harvemmin sen haitat kasvaa hyötyjä suuremmaksi.
Jos jokin asia on intohimoinen harrastus, se on upeaa. Jos se on pakkomielle, se on vähemmän upeaa?! Ja jos se on työtä, sitten se on työtä.
Piti vielä sanoa, että oli tosi huojentavaa sanoa ”ääneen”, että oma tasapainoni oli kaukana ja treenit sekä syömiset olivat joskus pakkomieleteisiä. Koska niin ei ole enää. 😀 Ihanaa.