Kirja on painossa. Viimein! Kävelin Kauppakamarilta tiistaiaamuna tarkistettu vedos ja printti kädessä ja nappasin kuvan. Olo oli sikäli herkullinen ja harvinainen, että se oli hetken oikeasti kevyt.
Kevyt siksi, että vaikka olen rakastanut kirjan kirjoittamista yli kaiken, se on silti kaikkine pienine juttuineen ollut myös aika iso stressitekijä.
Tai eikun nyt valehtelen. Ei kirja, vaan oikeastaan kaikki muu mitä olen tehnyt. Kirjoitin kirjan ilman mitään tukipaketteja (heh) tai muita vastaavia, eli oikeastaan ilman aikaa, töiden ohessa ja moottoritien varressa, joten tottahan tämä vuosi on ollut täyteläisempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Listalla on ollut muita kirjoitustöitä, neljä nettivalmennusta (huhtikuun ja marraskuun välillä) ja sekalaisia, no, kaikkea.
Kirjasta tuli silti parempi, kuin osasin alunperin edes kuvitella. Siitä suuri kiitos sitä tehneelle tiimille!
Blogi on jäänyt täysin kaiken muun alle, ja se on harmittanut. Nyt tämä on varmaan taas jäämässä, koska olemme pukkaamassa uutta valmennusyritystä uusine Alkuineen, ja sen myötä töitä olisi useammankin ihmisen tarpeisiin. Siitä lisää tuonnempana.
Haaveilen siitä, että olisi edes pieni hetki, kun ei tarvitsisi miettiä koko ajan kaikkia pieniä tilkkeitä. Tykkään hirvittävästi työstäni, mutta koska eri alojen ja aiheiden asioita on niin paljon, sen myötä kaistat on usein todella tukossa.
Kiireessä ei tapahdu hyviä asioita, ja siksi koitan vaalia aikaa.
Luovuus tarvitsee joutilaisuuttakin, mutta sitä ei synny eikä tule, kun mielessä on aina sata vastaamatonta sähköpostia, ”tykkää-napin” koodi, bannerin pikselikoko (mössö), huppareiden vetoketjun väri ja kaikkea mihin en kykene reagoimaan tai vastaamaan. Silti ne kaikki pitää hoitaa.
Kadotan tärkeimmät asiat: luovuuden ja innostuksen silloin, kun olen tukkinut aivoni kaikella epämääräisellä. Ja tätä tapahtuu koko ajan. Olen mukamas tottunut siihen, mutta silti tiedän että en aivan ole.
Teen mielelläni kaikkea, paitsi esimerkiksi teknistä nettisäätöä, pikselinmittausta, koodaamisentapaista (kääk), pilkuntarkkaa viilausta, aikataulutusta ja asioiden järjestelyä. Teen niitä, koska täytyy, mutta valitettavasti olen sellaisessa tavattoman huono.
Olen lähettänyt kymmenen vuoden sisällä yhdet joulukortit, muistanut opettajien tai päiväkodin tätien lahjat yhden kerran ajoissa, löytänyt koulutusreissuillani ehkä yhden kerran suoraan perille (navigaattorista huolimatta).
Moni on kysynyt, miten hanskaan kaiken, mitä teen. En tietysti mitenkään. Työt valmistuvat ajallaan, uutta tulee, valmennusten osallistujat saavat huikeita tuloksia, lehtijuttuja, kirjoja ja materiaalia tulee ulos sieltä sun täältä.
Näiden hinta on tietysti se, että kokonaisuudessa on aina yksi palikka, joka vuotaa. Nyt se olen minä.
En ole treenannut moneen viikkoon, (ei aikaa eikä innostusta), olen taas lihonut muutaman kilon ja kaikki on hajalla. Puhelin on niin rikki ettei sillä oikein voi soittaa, auto on niin rikki ettei sillä oikein voi ajaa, kotona ei ole yhtään toimivaa lamppua, jääkaapissa on ruoat lapselle, itse unohdan syödä (syön sitä mitä sattuu löytymään, silloin kun satun muistamaan, eikä puhettakaan säännöllisyydestä).
Kun viimein nukahdan, herään myöhään (en koskaan herää myöhään, vaan aina automaattisesti ennen kuutta).
Mutta kun asioita on päässä ja työlistalla aivan liikaa, joku kohta jää hoitamatta. Ja koska jotain pitää priorisoida, niin ei omat päiväunet ja pähkinät kyllä ensimmäisenä tule mieleen. Ehkä pitäisi tulla, mutta olen sitä sorttia jolla ei tule.
Mitäs seuraavaksi? Noh, heti kun aikaa löytyy ja loppusyksyn asiat on koostettu valmiiksi, otan pienen hetken ja puhallan. Ensi vuonnahan se varsinainen myllytys vasta alkaa. 🙂
Elämän täyteläisyydestä sen verran, että ainoa harmi ja ongelma tässä on se, että ne parhaimmat asiat ei ehdi tuntua niin hyviltä kuin voisivat, eli ehkä miltään, koska päähän tulee liikaa kaikkea muuta.
Se, että kirja meni painoon, tuntui hyvältä sen pienen hetken, kunnes puhelin alkoikin jo soida ja sähköposti huusi punaista. Että seuraavaan asiaan. Ja olen kuitenkin enemmän fiilistelijä kuin säätäjä, mutta nyt en ehdi fiilistellä mitään. Se vähän rasittaa.
Tähtään siihen, että olisi yksi asia kerrallaan, niin ehtisi jopa tunnustella. Muutoinhan elämä menee vähän niinkuin hukkaan, kiireessä se menee.
Mutta ei tehdä tästä numeroa, hoidetaan hommat ensin ja murrutaan vasta sitten.