Juttelin liikkumisesta äitini kanssa. Äiti on toispuolihalvaantunut – entinen voimistelija – ja sanoi aika osuvasti: ”elämässä pitäisi hikoilla ja rakastaa”.
Jos on mahdollisuus liikkua, sitä pitää tehdä. Omaan kehoon pitää suhtautua suurella rakkaudella, ihan vain siksi että se toimii.
Liian usein raajojen liikuttaminen koetaan ikävänä velvollisuutena. Ihan kuin kädet ja jalat olisi luotu meille raskaaksi taakaksi, joita liikutetaan vasta kun lääkäri määrää vähän niska-hartiajumppaa. Terve keho ja mahdollisuus liikkua ja hikoilla on suuri siunaus. Kehitys alkaa kiitollisuudesta?
Kiitollisuutta ei ole koskaan liikaa, eikä rakkautta, eikä hikoilua. 🙂
Oikein hyvää joulua!
Kiitos Outi! Samoin sinne <3 Olitkin jostain syystä mielessä juuri äskön, kun ajelin salilta kotiin.
Moi!
Olipa mahtava juttu löytää sun sivut, ja juuri sopivaan aikaan 🙂 Viimeaikoina saliharrastus on alkanut viedä entistä enemmän aikaani, ja jopa kisahaaveet ovat alkaneet heräillä. Samaan aikaan olen kuitenkin vähän turhautunut, sillä lajin parissa tuntuu pyörivän paljon melkoisen pinnallista porukkaa, ja ehkä siksi omanhenkistä treeniseuraakaan ei ole vielä löytynyt. Kirjoituksiasi lukiessani huomasin ilokseni, että toivoa silti on 😉
Ehkäpä olen vain treenaillut väärällä salilla…
Sarppa! Moi 🙂 Ja kääk, minkä lajin? Kahvakuulaurheilunko? :-O
Ei se sellainen aina ole ollut, ei ainakaan silloin kun aloitettiin. Marko juuri bloggasi aiheesta: http://marksgs.wordpress.com/2011/12/23/tilinteon-hetkia/
Tämä _ei_ ole pinnallinen laji .. tämä on maailman ihanin laji. 🙂