Kehitys ja kärsivällisyys

Tammikuun treeni-intoilun keskellä tulee väistämättä mieleen kärsivällisyys ja realismi. Kuntoilu näyttää olevan harrastus, jonka kanssa halutaan edetä suoraan lopputulokseen. Että jos ei kahdessa viikossa ala olla 15 % rasvoissa, ”tämä ei toimi”. Sitten vaihdetaan dieettiä ja lajia ja ja ..

Motivaatio on kova, ymmärrän, eikä se väärin ole. Mutta entä jos treenaamista vertaisi jonkun muun taidon opetteluun?

Esimerkiksi kielten opiskeluun suhtaudutaan aivan eri tavalla. Jos aloittaa espanjan opiskelun nyt nollasta, ei varmaankaan oleta, että vielä maaliskuussa kuulostaisi syntyperäiseltä meksikolaiselta?

Treenaamisen opettelussa ja kielten opiskelussa voi ajatella olevan muitakin yhtäläisyyksiä. Ei riitä että menee salille, vaan oppiakseen siellä pitää myös tehdä jotain. Jos haluat oppia ranskaa, tuskin menet Eiffel-torniin seisomaan ja odotat, että kielitaito vaan jotenkin ihmeellisesti tulee sinuun?

Treeni- ja ravitsemusmaailmassa tuntuu, että aina pitäisi olla ihmeratkaisuja .. joiden avulla on huomenna valmis. Mutta ei vaan ole. Saunavyö tuskin toimii tänäkään vuonna.

Muissa asioissa ymmärretään ehkä helpommin, että ei ole mitään taikasauvaa, vaan asiat on opittava ja tehtävä itse, eikä sitä voi ostaa itseensä ulkopuolelta.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan treenaamisenkin taitona; varsinkin jos puhutaan jostain oikeasta lajista, kuten vaikka nostamisesta.

Uskon asteittain etenemiseen myös treenaamisessa ja siinä kehittymisessä – silloin se voi olla elämänmittainen matka ja elämäntapa, eikä vain ”kuntokuuri”. Tässä vanha postaukseni Tavoitteet ja todellisuus. 

HS:n sivuilla oli juuri juttu: Puoli kiloa viikossa on sopiva tahti joulukilojen karistamiseen.

Mikael Fogelholm totesi hyvin: ”Ihmisillä on pyrkimystä tehdä terveyskäyttäytymisestä projekti, jolla on alku ja loppu. Sen pitäisi kuitenkin olla elämäntapa, pysyvää eikä määrämittaista.”