Juttelin liikakilojen kanssa kamppailevan ystäväni kanssa. Hän sanoi osuvasti, että on viimein tullut tiensä päähän ylipainon kanssa. Ettei hänen koskaan ollut tarkoitus olla lihava. Jossain vaiheessa kiloja vaan tuli. Sitten niistä piti päästä eroon – mutta se ei mennytkään ihan niin.
”Tämän piti olla vain väliaikaista – ja nyt olen ollut jo seitsemän vuotta lihava. En halua olla enää.”
Tunnistan tuo väliaikaisuuden ja sen, miten siihen huomaamattaan jää. Työhön tai ihmissuhteisiinkin voi vaan jotenkin unohtua. Siitä huolimatta, että väkevästi ja todella aidosti tietää sen olevan vain väliaikaista.
Se oikea minä ei elä eikä tee näin, eikä ole yhtään tällainen.
Silti, sitä helposti unohtaa itsensä paikalleen ja huomaa kahden, viiden tai seitsemän vuoden kuluttua, että se minkä piti kestää vain hetken, muuttuikin arjeksi. Siitä tuli elämää – jonka ei tosiaan pitänyt mennä niin.
Olen aina ajatellut, että ihminen muuttuu sitten, kun kyllästyy nykytilaan. Mutta ilmeisesti kyllästymisen ja muuttumisen välissä on vielä yksi vaihe: tottuminen.
Ei-toivottuun väliaikaisuuteen tottuu. Siitä tulee elämää, jossa ei enää huomaa mitään ihmeellistä. Ennen kuin sitten seitsemän vuoden kuluttua herää: elänkin ikuista väliaikaisuutta.
Toisaalta se on hyvin mielenkiintoista oman totuuden manipulointia – mitä sitä kiertelemään. Ja tuskin kovin harvinaista, missään asiassa.
Olen itse todella väliaikainen. Tiedän esimerkiksi, että jossain maailman kvartaalissa olen järkevämpi ja paljon käytännöllisempi. Organisoin asiat tehokkaasti, hallitsen aikaa ja elämää. Treenaan sopivasti ja järkevästi, en koskaan loukkaannu, syön pieniä aterioita kolmen tunnin välein ja teen aarrekarttoja (ja muutun naiseksi, jota kiinnostaa sellainen).
Että tämä mielivaltaisuus ja toistuvat, päivittäiset väärät valinnat on vain väliaikainen tila, kunnes ihan kohta muutun.
Just.
Se ”oikea minä” vaan jotenkin kummallisesti tulee sieltä?
TAI kenties voikin olla, että muutosten kanssa pitää sittenkin tehdä töitä. Koska en olekaan muuttunut haluamani (tai kuvitelmani) kaltaiseksi, lienee aika ymmärtää että se ei edelleenkään tule tapahtumaan itsestään.
Ja ainahan voi päättää jatkaa väliaikaisuudessa?
Mutta en voi tehdä niin, koska väliaikaisuus on liian stressaavaa. Aivan kuin ne lamput, jotka on olleet vaihtamatta marraskuusta saakka. Tai joulukuusi, joka on edelleen takapihalla. Oikeista asioista puhumattakaan.
On jokaisen oma asia millainen on, mutta en muista tunteneeni koskaan ketään, joka olisi päättänyt, että aikoo nyt tietoisesti elää elämää, josta ei pidä. Ja sellaisena, mitä ei halua olla.
Väliaikaisuus kuuluu kai aika harvan suunnitelmaan, olipa se sitten ylipaino, työpaikka tai keittiön palanut lamppu. Kaikki vaihdettavissa.
Luulen, että muutoksen voi tehdä vain itse. Se on varmaan samaan aikaan sekä asian paras, että se huonoin puoli.
Lähden nyt jatkamaan niitä kaikkia typeriä asioita, joita teen ilmeisesti päivittäin, mutta joita minä en kuitenkaan oikeasti tee, vaan se toinen.
Tässä minä nyt sitten muutun. Hei hei väliaikaisuus, tervetuloa ______?
PS. Se ystävä, joka kyllästyi ylipainoonsa, ei todellakaan ole sitä kauaa. Luulen, että hänen väliaikaisuutensa on ohi paljon nopeammin kuin minun.
Hyvä kirjoitus, tuttu ilmiö ja tiedän siihen jopa syynkin.
Ilmiötä kutsutaan ”optimismivääristymäksi” (Optimism bias). Aivomme on kalibroitu niin, että näemme oman henkilökohtaisen tulevaisuutemme aina tätä hetkeä parempana. Tämä on yksi monista vääristymistä, joiden ideana on pitää meidät hengissä. Ne, jotka eivät kyenneet näkemään tulevaisuutta nykyhetkeä parempana eivät jatkaneet koskaan sukuaan.
Sen haittavaikutuksena eli sivuseurauksena (side effect) on se, että kun ajattelemme tulevaisuuden itseämme — vaikka vain huomista itseämme — näemme hänet parempana ihmisenä kuin itse olemme juuri nyt: tehokkaampana, reippaampana, järjestelmällisempänä, kurinalaisempana jne. Samaan aikaan emme samaistu häneen eli tajua että hän on me. Koska hän tuntuu vähän — tai jopa paljon — vieraalta ihmiseltä, delegoimme hänelle surutta asioita joita emme juuri nyt viitsi tehdä. Tämä selittää myös sen, miksi ”huomenna” laihdutuskuurin alkavat ihmiset mässäävät tänään raivopäänä…
Koska olemme koko ajan ajatelleet että ”huomisen minä on parempi ihminen, joka luo paremman elämän”, saatamme välillä havahtua siihen, ettei niin käynytkään. No, ei tietenkään, koska kyseessä oli VÄÄRISTYMÄ — illuusio, jonka tehtävänä oli pitää meidät hengissä.
On ehkä alkuun pelottavaa mutta lopulta todella vapauttavaa tajuta, että tämä on juuri se elämä mikä sinulla kuuluu ollakin — kaikkien tekemiesi valintojen jälkeen et voi olla mitenkään muualla. Joo, jos olisit valinnut jossain vaiheessa toisin, elämäsi olisi toisenlaista, mutta et valinnut, joten tämä on se elämä, joka sinulla kuuluu olla.
Ja koska tämä pätee joka hetki, joka hetki elät juuri sitä elämää, joka on sinun elämäsi, jota oikea sinä elää — ja se elämä, josta vain fantasioit, on optimismivääristymän aiheuttama illuusio, jonka ei koskaan kuulunut tulla toteen. 🙂
Niinpä nykyään suosittelen miettimään miten suunnittelisit laihdutuskuurisi tai treeniohjelmasi, jos joutuisit aloittamaan sen tässä ja nyt, sinä ihmisenä joka olet juuri nyt…. Ja sitten myös aloittamaan sen. 🙂
Eriittäin asiallista tekstiä! Osui ja uppos…
Todella hyvä ja osuva teksti!
Itse muistan nuorempana kun ajattelin väliaikaisesti treenata vähän enemmän ja kovempaa ja SE jäi päälle. Toimii siis noinkin päin! 😉
Elämässä on osaltaan tarkoitus (kai) mennä koko ajan eteenpäin ja oppia lisää, jotta mielenkiinto säilyy. Tavat ovat hyviä, mutta vaihtelu virkistää, kuten kliseisesti on tapana sanoa.
Mutta Katri Manninenn lisäsi kirjoitukseesi tieteellisen näkökulman. Kiitos siitä. Juuri noinhan se on.
Aivan loistavaa tekstiä molemmilta.
Kukka, ihan loistava teksti!
Milloin kuula heiluisi jälleen pohjanmaan lakeuksilla?
Mulla on tähän vinkki:
1) hanki kahvakuula
2) opettele tekniikka
3) tee toistoja
4) huomaa onnistuvasi
5) sovella edellistä asiaan x
Ei tarvitse muistaa kuin yksi asia, jotta tottumisen välttää:
Pois mukavuusalueelta. Siellä se kehitys tapahtuu.
Minun mielestäni on parempi niin, että jää lamppu vaihtamatta kun oli nostamassa rautaa, kuin se että jäisi rauta nostamatta koska lamppu paloi.
Apollo Creed sanoi osuvasti Rockylle: ”There is no tomorrow!” Pitää tehdä nyt mitä oli tekemässä. Kyllä se kuusi takapihalla viihtyy, ulkokasvi.