Voi hyvin -lehdessä on kiva Minä rakastan -sarja, jossa olin (kertomassa mitä rakastan) ja helmikuun numerossa ihan kantta myöten. Myönnän, että kannen stailaus oli vähän kiusallinen – päälläni ei ole ikinä ollut noin montaa vieraan tuntuista vaatekappaletta yhtä aikaa. Mutta ihan hyvä siitä tuli!
Mutta jutun otsikko, Maanantai on paras päivä, pitää paikkaansa tänäänkin. En ole enää niin Maanantaisoturi kuten nimesin minun ja Varpu Tavin kirjan vuonna 2011, mutta en silti koskaan saa sitä mielestäni.
Päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien aloittamisessa on aina jotain viehättävää ja raikasta. Rakastan aamuja ja uusia aloituksia. Aamu on paras hetki päivästä ja nykyään yritän pitkittää esimerkiksi sosiaalisen median avaamista mahdollisimman myöhäiseksi.
Toisaalta taas mietin viikonloppuna, että entä jos vaikkapa laihduttamisessa nimenomaan aloittaminen voikin olla juuri se pahin ansa.
Tiedättekö, kun päättää aloittaa, sen helposti ajatellaan tarkoittavan sitä, että samaan aikaan pitää myös lopettaa. Kun uusi elämä alkaa, päätetään vankasti, että ”kaikki hyvä” loppuu. Ja kyllä, jos haluaa muuttua, jostain on toki myös luovuttava. Mutta ehdottomuus ei ole ainoa vaihtoehto.
Vartalohommissa mennäänkin usein kuukaudesta, vuodesta toiseen tiukalla päätöksellä, että NYT ALKAA terveellinen elämä ja loppuu sokeroitu elämä.
Tämän päätöksen siivittämänä vedetään sitten ”jäähyväismässäily”. Koska ”tämähän tulee olemaan viimeinen kerta ikinä”. Että koska maanantaina kerta loppuu niin viikonloppuna saa, kuuluu ja pitää vetää kaksin käsin, koska sitten kaikki muuttuisi.
Lopputulos onkin toisenlainen: tätä samaa tehdään jatkuvasti.
Kuvittelisin, että aika harva asia oikeasti toimii aloitan-lopetan-100% -periaatteella. Laihtumisessa se aiheuttanee lähinnä sitä, että tätä jäähyväissyömistä tapahtuu useamman kerran kuussa. Niinpä (jatkuvan) aloittamisen lopputulos ei olekaan laihtuminen, vaan lihominen. Ei enää edes jojoilu, koska jojoiluhan tarkoittaa sitä että paino välillä myös putoaa.
Eli jos koko ajan vaan aloittaa, tapahtuuko mitään? Entä jos näin tuleekin aloittaneeksi 52 kertaa vuodessa, mutta oikein koskaan ei jatka ja pääse asioissa päivittäisen arjen tasolle?
Tiedä häntä, mutta näin ajattelin viikonloppuna. Siksi mietin, että entä jos lopettaisi aloittamisen. Jättäisi sen juhlallisen siirtymän pois kokonaan?
Ehdottomuus toimii harvoin muutoin kuin ajatuksen tasolla. Ajatuksena se on tosi kiva – on hetken aikaa innostunut ja päättäväinen fiilis – mutta käytännössä ihminen kai harvoin muuttuu pelkällä päätöksellä.
Vähempikin muutos kerralla riittää. Mieluummin muuttaa sen verran, kuin saa kerralla onnistumaan, kuin yrittää jotain mikä on lähes mahdotonta.
Mitä pienempiä palasia ja tapoja korjailee, sitä useammin myös saa onnistumisen tunteita. Elämä on mukavampaa, kun onnistuu koko ajan vähän. 🙂 Onko joku kartalla siitä, mihin pyrin?
Mutta mietitään tätä toiste lisää.
Tykkäsin tästä lehtijutusta paljon, koska se mahdollisti sen, että voin oikeastaan sanoa mitä haluan ilman sen kummempaa teemaa.
Totesin nauttivani askeettisesta ruoasta ja tunnustin olevani ruokaostoksissa aika kitsas. Se on totta. Tykkään vaikkapa avokadoista, mutta koska niiden kilohinta on juuri nyt yli kahdeksan euroa, ei tule mieleenkään ostaa. Tai jos sitruunat näyttävät hedelmävaa’lla turhan arvokkaalta satsaukselta, palautan ne hyllyyn. Olen hankalaa seuraa ruokakaupassa.
Askeettinen ruoka tarkoittaa kuitenkin ehkä enemmänkin yksinkertaista. Se tarkoittaa myös edullista, koska suosin esimerkiksi porkkanoita, pakastevihanneksia, keittojuureksia, riisiä, puuroa ja perunoita – halvalla mennään, mutta saan jääkaapin halpuuttamisesta hyvän mielen. Paremman kuin siitä, että söisin arkena jotain luksusta. 🙂
Ei oikeastaan muuta asiaa tänään.
Yritän nyt julkaista tekstejä, tyyliin ihanmitävaan, enkä vain hautoa näitä luonnoksissa. Siksi mennään vähän tällaisella tyhjällä blogilla.
Tunnustan muuten myös, että LUIN KonMari-kirjaa eilen puoliväliin saakka ja taisin vähän ihastua siihen ajatteluun. Tästä lisää myöhemmin.