Marko listasi viikottaiset tekemisensä liikuntapizzaan. Myös mun tekee mieli leipoa. Gluteenittomasti tietenkin. <3
Tänään on deadline syksyn tavoitteille. Koska ranne edellä mennään, työnnöt kuulalla ja rinnalleveto tangolla on toistaiseksi pois. Taidan laittaa kaikki munat samaan koriin maastavedon, kyykyn ja kahvakuulatempauksen kanssa ja koostaa loppuvuoden niiden varaan. That’s my aarrekartta.
Rakastan yksinkertaisuutta niin paljon, että uskon kyykkyyn ja tempaukseen keskittymisen korjaavan mukanaan monta muutakin asiaa. Treeni on aina tehnyt minulle sen. Vaikutukset ei ole pelkästään fyysiset, vaan harjoittelu valaisee elämää monella muullakin tasolla.
Ensimmäiset maastavetoni sijoittuvat vuosituhannen alkuun Mellunmäkeen. Turkkilainen ex-kehonrakentaja oli perustanut metroaseman kulmille naisten salin, jossa kävin joka ilta. Rakastin sitä paikkaa. Tuulikaapissa oli iso tonkka, josta sai ottaa ilmaiseksi palautusjuomaa. Tunnistaisin sen maun edelleen, jos vaan jossain olisi tarjolla samaa. Tuskin on?
Vuonna 2001 muutin Turkuun opiskelemaan ja bongasin heti Sali 82:n. Kävin siellä joka ilta. Ilmaista palautusjuomaa ei ollut!
Kun tyttäreni oli ehkä kolmen, neljän kuukauden ikäinen, hän nukkui kaikissa toppakääröissään, kuumissa nallevaunuissa 82:n nurkassa minun nykiessä ylätaljaa alas.
Se oli vuosi 2004, eli toiminnallista harjoittelua ei oltu vielä täydellisesti ”keksitty” Suomessa.
Heti kun tytär oppi puhumaan, hän sai sanottua miten inhoaa kahvakuulia vain siksi, että on joutunut katsomaan niitä KOKO elämänsä ajan. True that, hänellä se alkoi kaksivuotiaana.
Nykyään lapsi jo sanoo, että ”eivät kaikki lapset pääse oman äidin mukana sikahienoihin koulutuksiin, ja saleille, joissa on renkaat”.
On ihan selvää, että treeni vie elämästä ja ajasta ison palikan. Laitan urheilun ehdottomasti esimerkiksi siivoamisen ja kodinhoidon edelle. Siedän sekaisen kodin, mutta en liikkumatonta itseäni.
Yksi parhaista esimerkeistä elämän ja treenin integraatiossa on ystäväni (huom!!) Elina, jolla on blogi Endorfiinikoukussa. Elina on maailman iloisin ja coolein kolmen lapsen äiti, joka saa mahdutettua treenin, työn, perheen ja loputtomat pyykkipinonsa älyttömän hienosti yhteen.
Treenin merkitys elämälleni on valtava. Uskon sen elämää korjaavaan ja ylläpitävään vaikutukseen lähes sokeasti.
Joku voisi sanoa, että elämäni on aika heikon kortin varassa: että entä jos sattuu jotain? Mutta ei harjoittelu sen heikompi kortti ole kuin mikään muukaan. Aina ja kaikkialla voi sattua jotain – ja niin sattuukin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi hyväksyä itseäni toisenlaisena – vaikka tästä 10 kiloa isompana. Tottakai voisin. Välillä olen ollut (ja nyt näyttäisi siltä, että kohta olen taas). En pitänyt itsestäni. Ja ihminen joka ei pidä itsestään, on kestämätön myös ympäristölle.
En myöskään usko, että kukaan jaksaa enää lukea, miten minä taas suvaitsen ja hyväksyn itseäni ”ihan just tällaisena”.
Tottakai ihmisen pitäisi oppia rakastamaan itseään. Uskallan silti väittää, että joskus sen sijaan, että yrittäisi väkisin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, voisi päästä vähemmällä vaivalla kun muuttaisi itsensä sellaiseksi kuin haluaa olla.
Onko joku joskus harmitellut, että viisi litraa rasvaa lähti ja lihasta tuli tilalle?
Olen myös kyllästynyt tekemään listoja siitä, mitä ”haluan elämältä”, kun tässä nyt kuitenkin on jo ns. kaikenlaista. Jos yhdellä lauseella pitäisi, niin sanoisin, että lakkaan luuseriutumasta netissä ja kyykkään enemmän.
Hieno postaus, Kukka! Moni juttu kolahti, mutta etenkin viimeiseen kappaleeseen samaistuin. Mäkin olen lopettanut listaamisen; mitä haluan treeniltä, mitä haluan työltä, mitä haluan lomalta, mitä haluan parisuhteelta, mitä haluan… noh, siltä elämältä! Jonkin aikaa tuntui, että mussa täytyy olla jotain vinksallaan, kun en enää haluakaan mitään. Totuus kuitenkin on, että elämä haluamisen ja tavoitehakuisuuden jälkeen on ollut huomattavasti helpompaa. Vähemmän hampaiden kiristelyä ja pettymyksiä. Kun asiat eivät tässä elämässä näytä kuitenkaan menevän, kuten haluaisin. Ja vaikka olisin valmis tekemään (ja tehnytkin) vaikka kuinka paljon työtä sen eteen. Otetaan vaan ilolla vastaan se, mitä saadaan! Tehdään ja eletään niillä palikoilla, joita eteen sattuu. Vähemmän haluamista, enemmän tekemistä. Mihin ikinä se johtaakaan… =)
Jotenkin tämän koko asian tajuaa kirkkaammin, kun kroppa on koko ajan jostain päin säpäleinä. Ei auta huolto, ei lepo, ei voitelu… Se vaan on, joten paree oppia elämään asian kanssa, hyväksyä, mennä eteenpäin ja lopettaa jatkuva haluaminen. Olla tyytyväinen siihen mitä on, tehdä minkä kykenee. Se riittää mihin riittää. Ei voi olla enemmän kuin on. Eikä auta, vaikka kuinka haluaisi. Siitä huolimatta hymyä huuleen! Ihan hyvinhän tässä taas tänään menee =)))
Kivaa kesän jatkoa!
Entäs jos käykin niin, että jonain päivänä, vaikka juuri ENNEN suurta elämänmuutosta, hyväksyykin itsensä juuri sellaisena kuin on. Sitten, se muutos tapahtuu, ja yhtäkkiä onkin joku vanhentunut hyväksyntä jäljellä, sellaiseen minään mitä ei enää ole! Parempi vain nostaa.
Niinpä. Vanhentunut hyväksyntä =)
Ja sitäkin ennen ehtii uhriutumaan kaiken tämän vaikean median alla ja hyväksymään ja ei-hyväksymään itsensä kuoliaaksi vielä monen vuoden ajan.
Jostain syystä ’hyväksyn itseni’ nykyään ’juuri sellaisena kuin milloinkin satun olemaan’. Se ei liity siihen, painanko 85 vai 75 kg (tulee-menee-tulee-menee).
Se liittyy siihen, että en enää jaksa ajatella asiaa. Olen nähnyt kehoni muuttuvan edestakaisin niin tuhannen kertaa. Nesteen, rasvan ja lihaksen yksikkö toisensa jälkeen viheltäen tulee ja laulaen menee. Ihme, etten kasva pituutta ja lyhene yhtä nopeassa syklissä.
Entä, jos terveys-, hyvinvointi-, liikunta jne. -asia ei olekaan niin monimutkainen? Jospa rivien välissä ei olekaan mitään? Mitäs jos voisi vaan harrastaa, työntää sen treenin ”johonkin väliin” ja se siitä.
Olen väsynyt näkemään harrastamisen niin ongelmaisena, koska se on kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisu.
Jos tykkää jumppailla, mikä kohta siinä menee väärin?
Jos harrastaisi laulamista yhtä mielellään, pitäisikö myös siitä syyllistyä vain siksi, että ”kaikki eivät laula” ja ”toisille laulaminen on vaikeampaa” ja ”helppo sun on laulaa”.
Pyöritin hyväksyttämisasiaa taas muutaman päivän, kunnes totesin että PÄÄSE JO YLI ja lähdin salille. Vähän Dopea soimaan ja sellasta. En laulanut, nostin.
Olipas se syvältä kumpuava avunhuuto!
Tempaa, vedä, kyykkää, souda, jumppaa ja juokse rauhassa, ei se maailmaa ainakaan pahenna 🙂
Jarppa, aivan ehdottomasti juuri näin.
Voi olla, että mulla on aika epäfemiinininen lähestymistapa tähän hyvinvointiteemaan, mutta olkoon sitten niin.
Mikä oli se mystinen palautusjuoma mellumäen salilla?
Ei kai tässä siitä ole kyse, ettei saisi tehdä sitä, mitä rakastaa. 😀 Voima on hyvä. Kyykky on hieno. Työntäminen on kivaa. Just do it. Minä olen itse elänyt joskus siinä harhaluulossa, että ne tekisivät minusta jotenkin ööööö.. oman itseni silmissä hyväksyttävämmän. Olin silloin väärässä. Nyt teen samoja asioita, mutta rakkaudesta, en pakosta. 🙂
Ps. Sä olet upea, kaunis, vahva, älykäs ja ihana nainen, nauti siitä! Moni nainen toivoisi olevansa yhtä rohkea kuin sinä. Ja kun kerran olet hyvä siinä, mitä teet, niin nauti ja anna itsellesi se arvostus, jonka ansaitset ihan vain olemalla oma itsesi. 🙂
Laura, kiitos, mutta ei ole kyse siitä. Ei itsen arvostamisesta tai muustakaan noin pitkälle menevästä.
Kyse on siitä yksisilmäisestä totuudesta, että mun mielestä asioita saa aina korjattua treenillä. Tai ettei ainakaan sen välttely ja kiertäminen, tai ”liikkumattomuuden ja itsensä hyväksyminen” ole yhtään sen hyödyllisempää tai nopeampi tapa esim. muutokseen.
Mun kommenttini oli ehkä snadisti sokka irti -tyylinen hanskastalähtö, mikä ei sinällään tarkoita vielä yhtään mitään paitsi kirjaimia peräkkäin.
Treeni on yksi niitä asioita, joka ymmärretään usein väärin. Se lokeroidaan jostain syystä aina epämukavuus-osastoon jonnekin pakkoruotsin viereen (voinee johtua siitä, että se _on_ joskus aika epämukavaa ja raskasta).
Mitä enemmän ihmisiä tulee vastaan, sitä useammin kuulen sanat ”mäkin aloitan syksyllä” tai ”mä haluan muuttaa itseäni” tai haluan sitä ja tätä. Kaikki janoavat muutosta, ulkoista tai sisäistä, enkä tiedä mistä se johtuu. En tiedä onko aina ollut niin, vai onko tässä ajassa jotain sellaista mikä sitä ruokkii.
Loppuviimein, kun asiaa on kiertänyt tarpeeksi kauan, näyttäisi siltä että 99% naisista haluaa laihtua ja 99% miehistä haluaa lisää lihasta. Joillain nämä yhdistyvät koko ajan. Tuo ei näköjään muutu, vaikka lehdet tai blogit tai kuka tahansa julistaisi hyväksymistä ympäri ja ympäri.
Minä ainakin valehtelisin, jos väittäisin etten halua muuttua monellakin tavalla, eikä nyt vaan ulkoisesti.
Ei se mitään onnea tuo, mutta on se nyt kivampaa olla ja elää. Tämä näyttäisi olevan aikalailla totuus (tänään ja ehkä huomenna).
Niin, ja jostainhan nämä kelat aina juontaa.
Mulle sykäys oli tuhannetta kertaa sen toteaminen, että ei, en viihdy _yhtään_ itseni kanssa jos relaan liikaa, jätän treenit väliin ja syön pizzaa.
Lopputulos on jo parissa viikossa se, että kuljen apaattinen, musta ja peittävä tunika päällä eikä kiinnosta mennä minnekään, kun on nuppi niin turvoksissa.
Ei se mitään sen monimutkaisempaa ole.
Ystävät ympärillä tekee ihan samaa, vaikka eivät ole työnsä tai muun puolesta mitenkään tekemisissä esim. hyvinvoinnin tai treenailun kanssa. Ei se pakonomaisella hyväksymisellä miksikään muutu, vaan sillä että tekee toisenlaisia valintoja. Tai miksi sitä ei voisi kokeilla, ei se mistään ainakaan pois ole.
Tietysti naistenlehtien maailmassa rakastetaan ongelmoimista ja sitä, että myönnetään ja tunnustetaan kaikenlaista koko ajan. ”Tarkkailin itseäni liikaa” ja ”suoritin koko ajan”. Jos liikkuu paljon, siitäkin halutaan väkisin tehdä ongelma, vaikka se ei olisi sitä ollenkaan.
Tasapainoa voi olla niin monelaista. Mulla on ehkä rikkinäiset vaatteet ja koti aika sekaisin, mutta sellaista minä en taas huomaa ollenkaan. Jos taas jätän treenit väliin, olen ihan kypsä.
Ja Laura, vielä kerran! 😀 Kiitos uudestaan. Mutta, en osaa nähdä olevani mitenkään erityisen rohkea tai mitään muutakaan, keneenkään verrattuna.
Kai mä olen vaan ihan tyypillinen suomalainen .. mies?
Kukka, mä ymmärrän sua ihan 100%! Mä olen itse pohtinut samoja asioita kyllästymiseen asti ja siksi ajattelen, että minä, sinä ja kaikki muut (erityisesti naiset) todella hyötyisivät siitä, että tekisivät sen muutoksen rakkaudella, eivätkä pakolla. En missään nimessä ajattele, että ihmisten tulisi lössähtää sohvalle ja vetää pizzaa ja käyttää tekosyynä, että joojoo, hyväksyn itseni.
Sen sijaan ajattelen, että ihmisten on hyvä huolehtia omasta terveydestään – uskon kuitenkin, että arvostuksen myötä ihminen rupeaa automaattisesti pitämään itsestään huolta, jolloin ei tule tarvetta vetää ähkyjä tai jojotella – se (jojottelu, jota niin moni tahtomattaan harrastaa) ei johda kuin huonoon oloon ja oman arvostuksen laskuun.
Mä rakastan liikuntaa, kovaa treeniä ja kaikkea. Musta on ihanaa nostaa rautaa ja hakata säkkiä. Mutta mietin vain, että jos ei nyt arvosta itseään, niin arvostaako sitten, kun on saanut sen 10kg pois? Mulle on käynyt joskus niin, että en ole edes huomannut saavutuksiani, vaan sen myötä olen ruoskinut itseäni kovempaa – KOSKA siellä taustalla on ollut suurempi itsearvostuksen puute kuin vain 10kg.
Mutta kun arvostan iteäni nyt, pidän itsestäni huolta, nautin kehostani ja sen myötä automaattisesti löydän sen kohdan, jossa on hyvä olla ja paino putoaa (jos on tarvetta). Arvostan itseäni nyt ja silloin ja koko laihdun-arvostan-lihon-inhoan-jojottelu saa päätöksen, ihminen saan mielenrauhan ja kaikki on hyvin. 😀 See what I mean?
Ajattelen siis, että nauttiakseen siitä ihanasta treenistä ihmisen tulee arvostaa itseään jo nyt, koska ei voi edes kunnolla treenata, jos ei ole yhteydessä kehoonsa. Jotenkin nautin ajatuksesta, että liikun, koska se tekee hyvää, saan onnistumisen kokemuksia ja vahvistun, kuin että liikun laihtuakseni ja hyväksyäkseni itseni. 🙂
HUOM! Selvittämättä on, miksi naiset pohtivat näitä asioita niin maanpe**eleesti. Miehet on vaan, että okei, pudotan 20kg, teen näin, done. 😀
Ehdin jo ajatella lisää. 😀 Että se jo olemassa oleva ja kaikesta riippumaton itsearvostus on ikään kuin vahva pohja kaikelle. Kun treenataan, jees, mutta kun syystä tai toisesta ei jaksa / huvita, niin ei putoa pohja pois, eikä tarvitse valahtaa sinne sohvan pohjalle, vaan voi kaikesta huolimatta pitää itsestään huolta. Enkä mä usko, että kukaan ajattelee, että pizzan vetäminen sohvalla päivästä toiseen on itsestään välittämistä – kyllä kai siihen liittyy toisenlaisia tunteita yleensä. 🙂
Ja itseään arvostava ihminen ajattelee, että jees, mä olen vahva ja hyvä, mä pystyn tähän. Ja koska välitän itsestäni niin paljon, haluan antaa itselleni mahdollisuuden olla hyvässä kunnossa kaikin puolin, jeah! Jos se sanoma välitettäisiin kaikille esim. median välityksellä, eikä ”Laihdu. Syö soppaa ja jumppaa, niin sinustakin tulee ihan jees.” niin ehkä useampi nainen ”onnistuisi” for real ja voisi olla tyytyväinen omaan elämäänsä noin niin kuin pidemmällä tähtäimellä.
Kyllä kyllä, ymmärrän tämän täysin. Mutta jos ajattelen vaikkapa itseäni, tuo nimenomainen ’itsen arvostus’, itsetunto ja muu liittyy juurikin treeniin ja suorituskykyyn jne. Minut on ehdottomasti rakennettu sitä kautta.
”Ajattelen siis, että nauttiakseen siitä ihanasta treenistä ihmisen tulee arvostaa itseään jo nyt, koska ei voi edes kunnolla treenata, jos ei ole yhteydessä kehoonsa.”
Uskon, että jos haluaa ns. yhteyden kehoonsa, niin ihan kaikkein nopeiten se tulee sillä, että alkaa _tekemään sillä keholla jotain_.
Liike on ihmiselle luonnollinen tapa olla. Ylianalysointi ehkä ei. Kun tutustuu itseensä fyysisesti, kyllä se sielu sieltä perässä tulee, uskon.
Siksi tarjoan tätä samaa myös muille. Ei ole pakko alkaa heti tykätä liikunnasta, mutta voi sitä nyt ainakin kokeilla. Vaikka viikko kerrallaan? Ja suorituskykyyn, ei ulkonäköön keskittyen.
Se, että tyyppi X aloittaa vaikka säännöllisen painoharjoittelun, tuottaa välittömiä positiivisia vaikutuksia. Ryhti paranee, olemus kohenee, on parempi olla –> parempi mieli –> iloinen –> asiat alkavat korjaantua yksitellen.
Tuskin on niin yksiselitteistä, että kaikki asiat korjaantuvat kun vaan ottaa puntin käteen (ehhehe), mutta ei ne siitä nyt ainakaan huonone. Mä lähen ny salille. 😀
Varpu kirjoitti hyvän: http://varputavi.wordpress.com/2012/07/16/muutoksen-pysyvyydesta-ja-pysyvan-muutoksen-vaikeudesta/
Jes, ehkä me ollaan samoilla jäljillä. 🙂 Mäkin lähtisin, mutten juuri nyt ehdi, kun menen mummille. Ciao ja treeni-iloa!
Tässä vielä aihetta liippaava, erinomainen teksti:
”Big lifts and successful meets are victories. When we get to enjoy this feeling over and over, we’re winning. That general attitude can smooth over a lot of crap, in my experience. It can lift your whole personality above the petty junk that you’ve had eating at you. What do you think? Anybody else out there who feels like weightlifting has made you easier to get along with? Have you received any compliments from people about this? Maybe somebody you’ve known for a long time used to think you were a jackass, and now they think you’re sweeter than warm pancakes because you’re in a pretty good mood most of the time.”
http://www.catalystathletics.com/blog/blog.php?blogID=1730
nyt vasta huomasin tämän Johannan tekstin: ”Tehdään ja eletään niillä palikoilla, joita eteen sattuu. Vähemmän haluamista, enemmän tekemistä. ”
Älyttömän hyvin sanottu! Kun on mielekästä tekemistä, yllättäen se mielikin suuntautuu siihen ja saa siitä iloia, eikä takerru siihen mitä kaikkea itse ei ole.
Joo, Johannan viesti oli jäänyt roskapostien sekaan ja sain vasta nyt esiin. Tykkäsin myös tuosta.
”Tässä ajassa” on jotain kummallista.
Koko ajan pitäisi samaan aikaan sekä haluta ja tavoitella lisää, että pysähtyä ja olla läsnä. Eikö nuo kaksi ole kuitenkin aika ristiriidassa keskenään?
***
Kaveri jakoi FB:ssa joku päivä sitten Paavo Arhinmäen statuksen:
”Jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?”
”Jos käyt lenkillä, mutta et jaa sitä somessa, onko lenkkiä tehty?”
Ajattelin lähteä polkemaan viidenkympin lenkkiä. Mutta koska minulla ei ole kytkettynä someen jotain sport trackeriä, ei lenkkiä tule olemaan.
***
Toi oli niiiin hyvä ja pätee myös haluamiseen, läsnäolon ja pysähtymisen pakkoon. Jos olit läsnä laiturinnokassa, mutta et laittanut siitä kuvaa nettiin, olitko läsnä? Tapahtuiko pysähtymistä?