Maailman vapain paino (elävää harjoittelua).

Yksi nerokkaimmista ja parhaista blogien nimistä on Kaikki mitä rakastin. En voi sille mitään, mutta pidän tuosta aina vaan enemmän ja enemmän. Hyvä on myös blogi, mutta se nimi.

Viimeksi se tuli mieleen tänään Bigboylla. Kaikki mitä rakastin:

Ei liene vaikea arvata, mikä on se kuula jota rakastin käytin nostin.

Sekä eilisen että tämän päivän treenit on taas mennyt enemmän tunteella kuin järjellä. En ota painetta treeniohjelmasta poikkeamisesta, vaikka se tarkoittaakin tietysti sitä että tavoitteiden saavuttaminen siirtyy .. no, jonnekin. Mitä ne nyt ikinä olivatkaan; juuri nyt en jaksa muistaa (= veto 160, kyykky 120).

Ohjelmassa on myös käsipainossa käymistä, josta en vaan yksinkertaisesti pidä. Tai pidän ja en pidä, samantekevää – viihtymisellä ei sinällään ole merkitystä, kunhan tunnen tekeväni jotain hyödyllistä. Ja se tuntuu harvoin siltä.

Sen jälkeen kun löysin nostamisen, minun on todella vaikea motivoida itseäni perus-punttitreeniin. Ei sillä että siinä olisi mitään vikaa, mutta turhaudun. Tulee aina mieleen, että kyllähän minä paremmastakin tiedän, joten miksi teen tätä.

Siinä on ehkä vähän samaa tunnelmaa, kuin jos tekisi tuulimyllyä tai jos kävisi bodypumpissa ollen oikeasti voimanostaja. Että hetkinen, mitä tapahtuu?

Tokikaan välineet tai treenimuodot eivät millään tavalla poissulje toisiaan, mutta lienee selvää että jostain on tykättävä eniten. Vapailla painoilla joo, mutta kuten jonnekin joskus (Maanantaisoturit) totesin, tämähän on maailman vapain paino.

Joten, punttitreenit alkavat aina ns. elää kesken harjoittelun. Jos viimeksi penkkipäivä nyrjähti renkaan flippaamiseen, tänään se kääntyi heilautuksiin.

Aloitin kyllä ihan totisena. Tarkoitus oli tehdä penkkiä ja kulmasoutuja (ja teinkin), hauista ja ojentajia ja niin edelleen, mutta jotenkin erikoisesti onnistuin integroimaan punttisarjojen väliin ensin 10 minuutin sarjan 16 kg kuulalla ja sen jälkeen 4 minuutin työntösarjan 24-kiloisella.

Olin myös jostain syystä aika pahalla tuulella (jännää, kun joskus sokka ei vaan irtoa). Kun kuulasarjat ei sitä poikkeuksellisesti poistanut, tein päälle vielä 4000 kg:n edestä heilautuksia ja keskivartalojumpat.

Neljä tonnia heilautuksia ei ole niin paljon kuin miltä se saattaa kuulostaa: 24 ja 32-kiloisilla tehtynä ehkä 150 toistoa (en laskenut enkä laske, tällä kertaa halusin vain ne tonnit). Itse asiassa halusin viisi tonnia, mutta jätin neljään kun alkoi tuntua kynsissä. Hehhehe.

Harvemmin kirjoitan tällaisia minnekään ylös kun eivät ne mihinkään johda tai mitään merkitse, mutta tulipahan heilautettua. Vaikka nyt Seppo Rätyä vuodelta 1992 siteeraten, v*ttuillakseni heilutin.

Ehkä se oli semmoinen rakkautta ja Substralia -treeni. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistäkään, mutta piristävä, eli substral-henkinen. Tiedän, että nostaminen auttaa kaikkeen, ja jos sekään ei auta, niin heilurit viimeistelee.

Eikä ratkaisevaa ole se muoto, vaan sisältö.

Kiitos Ninalle kuvan bongaamisesta ja Markolle siitä, että hän on toistanut tuota niin kauan kuin jaksan muistaa.