Kuva: Nana Simelius. Rannalla tuulee, päässäkin ehkä vähän.
****
Toissapäivänä päätin kasvaa henkisesti, eli tein matkan itseen. Vaihdoin Mark Rippetoen ja Louie Simmonsin podcastit ja haastattelut ns. matka itseen -äänikirjoihin ja ajattelin ”oppia elämään hetkessä”, kun näitä niin kovasti suositellaan.
Tiedättekö, rauhoittaa mieli ja sielu ja mennä syvälle omaan päähän. Dingelidong. Ei kestänyt kauaa. Havahduin aika pian siihen, että ei löydy mitään. Kerroin sen tietysti kaikille:
Olin huojentunut. Ei pidäkään löytyä. Olisi kammottavaa jos elämä löytyisi omasta päästä, kun kuitenkin kaverit, ystävät, ihmiset ja kaikki muu elämä on ulkopuolella.
Hetken aikaa valutin elämäntaito-oppeja korvanapeista sisään kunnes oivalsin, että jos vielä jatkan, sekoan. Mitä minä omaan päähäni tai itseeni menen, ei sieltä mitään löydy.
Mieleen tuli rakas ystäväni Heidi Lemmetyinen (ks. Bullshit Bingo), joka lähti Nokialta, sitoi turbaanin tukkaan ja teki matkan paitsi Aasiaan, myös itseensä ja sisäiseen lapseensa.
Tästä se lähti, Lilyn Laineilla -blogissaan: Irti. Heidi reissasi Aasiassa aikansa, ei luojan kiitos henkistynyt, löytänyt itseään eikä mitään muutakaan. Lue yhteenveto: Downshifting, kiitos riittää.
”Vika ei ole oikeasti Intiassa, vaan minussa. Mitä oikein ajattelin uskoessani voida olla downshiftaava hippi? Kuvien perusteella kyllä näytänkin jo hipiltä, tukka on pelkkä rasta ja vaatteet ovat yhtä rumat ja likaiset. Meikkiä olen käyttänyt viimeksi Malesiassa.”
Olin ikionnellinen kun Heidi palasi reissusta. Istuimme Kämpissä drinkkilippujen kanssa ja sain onnekseni todeta, että hän ei ollut kasvanut henkisesti yhtään.
Tietenkään downshifting ja läsnäolo eivät ole sama asia, mutta molemmat ovat tämän ajan ilmiöitä, joissa on samoja elementtejä.
Etsitään itseä, mennään itseen. Täytytään omista ajatuksista. Opetellaan olemaan läsnä itsessä, yksin tai ryhmässä, musiikin tahdissa tai ilman. Kuunnellaan levyjä, joissa joku valuttaa elämäntaitoa ja ajatuksia suoraan aivoihin, joita voi sitten ”makustella” ja ottaa käyttöön ”omaan elämään”.
Eli maataan paikallaan ja kuunnellaan, kun joku vieras ihminen tulee aivoihin sisään kertomaan miten asiat ovat tai eivät ole.
Ajattele näin ja noin. Kuuntele itseäsi, mene itseesi, tunnustele ja tunnustele .. itseäsi. Mutta minne toiset unohtuvat? Eikö elämä ole ennen löytynyt toisista ihmisistä ja puutarhanhoidosta?
En ehtinyt mennä kovin syvälle, kun piti hakea tytär koulusta ja tehdä porkkanalettuja. Enkä tiedä mitä olisin ”minussa” tehnytkään, koska lapsi ja letut on paitsi tärkeämpiä, myös kiinnostavampia.
Olen seurannut laiturinnokkien ja läsnäolemisen trendejä aika kauan. Ymmärrän hienouden: rauhoittuminen ja rentoutuminen on hyviä juttuja.
Mutta onko mind uusi body? Ensin oma vartalo viilataan viimeisen päälle täydelliseksi, jonka jälkeen aletaan sorvaamaan myös mieltä ”täydelliseksi”.
Siinä se elämä sitten menikin, itsen kanssa touhuten.
Miten syvälle itseensä voi mennä? Mitä löytyy? Tuleeko sinne jotain uutta?
On hyvä voida hyvin, mutta onhan tämä ilmiö aika individualistinen, jopa hedonistinen, omituinen. Mistä lähtien ihmisellä on kuulunut olla aikaa pelata itsensä kanssa niin kamalan paljon?
Miltä minusta nyt tuntuu, mihin minä olen menossa, olenko minä minä? Miten minä voin? Matka itseen.
Ei ollut mun juttu.
Maailma on ulkona ja toisissa ihmisissä – ei omassa päässä tai vartalossa tai mitä näitä nyt on.
Toista rakasta ystävääni siteeraten:
”Se joka menee pois itsestään, saa enemmän ”ravintoa” myös sille minälle. Tekee elämänsä rikkaaksi. Mutta se joka menee vain itseensä, ohenee ohenemistaan. Eli saavuttaa vain lisää pintaa.”
Olin tosi läsnä eilen, kun pukkasin lunta ympäri pihaa reilun tunnin ajan. Siinä henkisesti downshiftasin ja palasin esi-isieni saappaisiin ja mietin, että ruumillinen työ se jos joku on ihanaa. Lopuksi kiittelin itseäni, että hyvä reeni, hartiaseutu sai kunnolla kyytiä. En tullu yhtään viisaammaksi, en oppinut itsestäni mitään (paitsi, että täysi kolallinen on välillä minulle raskasta pukata nyppylän päälle) ja lopuksi sain pinnallisen ajatuksen treenaamiseen liittyen. Silti olin oikein onnellinen ja tyytyväinen. Meniköhän tää nyt ihan oikein…?
Ihana Kukka <3 Sinä sanoit sen, mitä minä olen ajatellut. Kyllä elämästä tulee vaikeaa, jos keskittyy vain itseen. Elämä on muualla, ympärillä ja rakkaissa ihmisissä.
Mutta on hyvä keskittyä joskus vain itseensä. Ainakin minulla on ongelmia elämänhallinnan kanssa, olen saanut burnoutin ja treenannut itseni ylikuntoon, koska en ole mennyt itseeni, en ole kuunnellut omaa sisäistä ääntäni joka olisi sanonut, että hidasta vähän, mieti nyt. Elämä saattaa olla ulkopuolella, mutta mitä jos alkaa tuntua, että elää väärää elämää? Näin kolmenkympin korvilla asia on vielä suht helppo muuttaa ja kun löytää sen oikean elämän, ehtii vielä elää vuosikymmeniä onnellisena. Mutta entä jos havahtuu vasta 60-vuotiaana? Miten siitä pääsee yli, että elämä ei ole ollut onnellista ja se johtuu vain siitä, että ei ole miettinyt mitä itse haluaa. Tehnyt asioita, koska luulee, että näin pitää tehdä? Siitä näissä läsnäolojutuissa on mun mielestä kyse. Siitä, että ymmärtää, että elämä on nyt eikä viikon päästä, tai kymmenen vuoden päästä eläkkeellä. Ja stressinhallinnasta, joka myöskään ei meille kaikille ole aivan yhtä helppoa. Sinulla se tuntuu tulevan aivan itsestään, koska tunnet itsesi, tiedät mitä tarvitset ja osaat tarvittaessa kuunnella itseäsi. Siksi sinä et tarvitse noita nauhoja, koska osaat jo.
Minä en ole sitä koskaan oppinut. Minulla oli ”helppo” nuoruus, koulussa ei tarvinnut tehdä töitä, teini-ikä oli helppo ja olin hiljainen tyttö, joka ei avannut suuta koskaan. En joutunut riitoihin, en suuttunut kuin harvoin ja annoin bestikseni kohdella minua välillä aika huonosti. Nyt aikuisena, kun kaiken eteen pitää tehdä oikeasti töitä, se on vaikeaa. Joudun ristiriitatilanteisiin, koska joudun väittelemään ihmisten kanssa työni puolesta. Teen asioita pitkälti vieläkin sen perusteella, että mikä on ns. oikein, enkä sen mukaan mitä ehkä haluaisin itse tehdä. Mun mielestä nuo oppaat on suunnattu enemmän mun kaltaisille ihmisille, me voidaan saadakin niistä jotain irti.
-Nanna-
Ps. Kyllähän tuo Heidi oppi jotain itsestään. Tajusi, että hänestä ei ole downshiftaavaksi hipiksi. Jos hän ei olisi lähtenyt, tuo olisi saattanut jäädä tajuamatta.
Ton läsnäolo jutun taustalla varmaan se ,että uskotaan elämän löytyvän itsestä, ja se ymmärryksen uskotaan rauhoittavan, sen lisäksi , että ”fyysinen/henkinen pysähtyminen” voi rauhoitaa joitakuita. Niin monia asioita on auki, mistä elämä on voinnu tulla, siin mielessä saattaa olla väärä paikka etsiä itsestään elämää ja saada elämänhallinta oman itsensä ymmärtämisestä. Sinänsä läsnäolofilosofialle sopii biologian tunnilta opittu atomeista ihmiseksi itsestään, kun silloihan se ”elämä” (onx se enää sitä sitte, jos pelkkiä molekyylikoneita ja sähkökemiallisia prosesseja oltaisiin) . Vähän meni OT, mut joo , kukin tallaa tavallaan, uskoo tai luulee tietävänsä.
Ilmeisesti läsnälolla, omien ajatusten pohtimisella viitataan ns. mindfulnessiin. Itse olen siitä hyötynyt stressin hallinnassa kovastikin. Lisäksi siitä on tutkittua näyttöä, että se auttaa lievittämään masennus- ja ahdistuneisuusoireita. Aivojen kuvantamistutkimusten perusteella tietoiset läsnälharjoitukset vaikuttavat aivorytmeihin, joiden toiminnalla positiiviset muutokset selitetään. Kyse ei ole mistään hippeilystä, vaan siitä, että jatkuvalle stressille altistetut aivot saavat lepoa ja palautumista.
Yep, tiedossa oli mindfullness:n ja läsnäolon yhteys sekä tieteellinen näyttö…. jossakin vaiheessa seurasin buddhalaisuutta käsittelevää blogia.
–asdfg
ps:pahoittelen edellisen kommenttini erittäin sekavaa ajatuskulkua.