Kuva ei liity tapaukseen.
***
Treenaamisen ja ns. hyvinvoinnin ilmiöitä on mielenkiintoista seurata. Muistaako joku vielä ajan, kun pelättiin ”liian isoja lihaksia”? Hehheh.
Siitä on tultu askel eteenpäin. Vai taaksepäin?
Liian isot lihakset on jo vanha juttu. Niin myös ’strong is the new skinny’. Nähty jo. Itsestäänselvää.
Mutta koska joku muoti-ilmiö näköjään tarvitaan, nyt se tuntuu olevan harrastuksen tuomat ongelmat. Keskustelu on sitä, että ”kun menee överiksi”. Sitten ”kun tuli tämä häiriö”.
Hetkinen?
Niin voi käydä, niinkuin kaikkea voi tapahtua kaikille. Mutta ei ongelmien kuulu olla sääntö, vaan ehdottomasti poikkeus.
Entä jos mitään ongelmaa ei ole? Ei tullut eikä tule liian isoja lihaksia, ei syömishäiriötä, ei ongelmia hormonitoimintaan tai mitään muutakaan. Myös kehonkuva on edelleen normaali.
Kaikki on ennallaan, toki vaan paremmin: on vahvempi ja hyväkuntoisempi kuin ennen, mutta se siitä. Rauta nousee, elämä jatkuu.
Aamuaerobinen Voimakadulla, kuvassa Maarit.
f.i.r.e Cross Training -salin omistaja Maria kirjoitti otsikolla Voittamisen ja atleettisuuden ihannoinnin kulttuuri.
Hyvä teksti, lukekaa.
”Haluan silti, että ihmiset säilyttävät liikunnan ilon ja muistavat että elämän suuressa mittakaavassa treeni on vain treeniä. Sen ei kuulu olla itseisarvo eikä ihmisyyden mitta. Se on vain yksi osa terveellistä elämää, yksi työkalu muiden joukossa.”
Treenaamisen varjopuolista on tärkeää puhua, mutta silti pitää mielessä, että ne eivät liity mihinkään pakollisena osana.
On kurjaa jos ongelmia tulee ja tietysti toivon ettei kenellekään tulisi.
Mutta – ne on yksittäistapauksia, eivät ydin tai pakollinen osuus. On harmi, että palstatilaa saa eniten silloin, kun tulee jonkun ongelman kanssa kaapista (monesti jutuista tiputetaan pois kaikki hyvä, ja jätetään jäljelle kohu-jotain. I know, ja toimittajana tekisin itsekin niin).
Yksi iso haaste on se, että toimittajat jotka aiheista kirjoittavat, eivät välttämättä itse harrasta mitään liikuntaa.
Niinpä jutun tekijä ei aina ymmärrä, että vaikkapa fitness on esteettinen laji, kun taas esimerkiksi kahvakuulan nostaminen tai painonnosto ei ole. Tai että niiden niputtaminen samaan on yhtä kuin vertaisi keskenään missikisoja ja partiota. Toisessa haetaan symmetristä ojentajaa ja toisessa tehdään solmuja. Mitä yhteistä? Eipä juuri mitään.
Jos et ole menossa missikisoihin, rauhoitu. Kumpikaan ei tietysti ole sen oikeampi tai väärempi, mutta ne on eri asioita.
Ja synkkyyttä valitettavasti haetaan – vaikka väkisin – sieltäkin, missä sitä ei ole. Näin media toimii ja sillä se elää. Ei ole myyvää jutunpoikasta vielä siinä, että jollain on kaikki vaan ”tosi jees”. Tai että ”laitoin vitoset lisää ja oli kiva päivä. Näköjään sitä kehittyy.”
Ei. Tavallisuus ei myy lehteä.
Paula kommentoi toista blogitekstiäni hyvin:
”Tuntuu, että varsinkin naiset ovat kovin kärkkäästi asettamassa toisiaan muottiin, jonka mukaan yksi laihduttaa, toinen on syömishäiriöinen, kolmas karppaaja ja neljäshän nyt ahmii aina kaiken makean.”
Media toimii usein näin – ja se luo toisen haasteen: ei voi syödä ruokaa, vaan on oltava ruokavalio, jolla on oma nimi.
Tai ei voi harjoitella eri lajeja, eri välineillä, vaan pitää voida muotittaa se: ”kahvakuulailla” tai ”käydä kahvakuulassa”.
Mutta mietitään vielä:
1. ei tarvita muotteja ravintoon tai treeniin liittyen.
2. ehkä ei ole mitään muotteja, ellei sellaiseen itse itseään tunge.
3. ei ole mitään kauneusihanteita, joita pitäisi yrittää tavoitella.
Kuten että ”nyt pitää olla lihaksikas ja rasvaton.”
Kamoon. Elämme sen verran kehittyneessä maailmassa, että jokainen saa päättää oman ihanteensa itse – tai olla ilman sellaista. Ei voi uhriutua siihen, että ”nyt pitää.”
Kenenkään ei pidä olla mitään. Tietysti olisi järkevää pyrkiä olemaan voimakkaampi ja terveempi, mutta sen on oltava oma tahto. On itse ymmärrettävä miksi asioita tekee, tai mitä seuraa niiden tekemättä jättämisestä.
Voihan sitä miettiä vaikka siten, että kumpi mahtaa olla terveempi: hauras vai vahva ihminen?
Tarkoitus on parantaa elämänlaatua – ei jalkauttaa kriisejä tai ideologiaa sinne, missä niitä ei tarvita.
Voi treenata tavoitteellisesti, kehittää voimaa, kuntoa ja muita ominaisuuksia, elää elämää ryhdikkäämpänä, iloisempana ja terveempänä kuin aikaisemmin.
Treenata vaikka siksi, että lienee todennäköisempää olla voimakas ja iloinen kuin heikko ja iloinen.
Milloinkaan siitä ei tarvitse tulla henkistä tai fyysistä ongelmaa. Voima on aina hyvä asia.
Siitä on kysymys.
Ja piste! Ei kyllä mitään lisättävää tähän. Asian ytimessä jälleen kerran 🙂 Todella hyvä teksti Kukka!
Loistavaa Kukka!
Fysioterapeuttina ja jumppien ohjaajana törmään tähän asiaan päivittäin ja erityisesti naisten keskuudessa! Se,että saisit kroppasi toimimaan niin kuin sen kuuluu ja kestämään työn ym. ilman jatkuvia kipuiluja ei olekaan niin tärkeää kuin että ”maha ei pullottais vaan olis sixpäkki ja peppu olis kauniin pyöreä ym.” Olen peräänkuuluttanut liikunnan iloa ja vahvaa kroppaa jo vuosikausia mutta minulta halutaan aina kuulla mikä kahvakuulaliike ym. pienentää reisiä jne.
Come on naiset!!! Kukka on oikeassa ja minäkin olen oikeassa, 52-vuotiaana ja 7-lapsen äitinä jaksan edelleen vetää jumppia ”kahvakuulailla” ja pitää huolta perheestä ja kodista ja vääntää poikieni kanssa kättä 🙂 Kroppani ei ole täydellinen ja synnytykset ovat jättäneet jälkensä mutta se TOIMII!!!!
Kiitti Kukka hienosta blogistasi ja upeasta asenteestasi treenaamiseen ja hyvinvointiin !!!!
Ihan loisto teksti Kukka!
Itseä ihmetyttää se, että sen jälkeen kun on löytänyt sen liikunnan ja voiman ilon elämään ja OIKEASTI se elämänlaatu parantunut, niin ihmiset alkaneet kysellä miksi treenaan!!? Siis mitä, miksi ei!!? Liian usein saa vastata: Ei, en tähtää kisoihin, vaikka salilla käynkin ja syön kunnolla! Olo vaan on niin pirun loistava kun tekee itsensä hyväksi jotain. 🙂 Kiitos!
”Kenenkään ei pidä olla mitään.” Kukka, kiitos sun kirjoituksista, ne tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa järjen ääni tässä älyttömässä eukkojen ulkonäkökeskeisessä maailmassa. Itsekin olen sortunut nuoruuden epävarmoina hetkinä nappaamaan milloin minkäkin fit-lehden tai muun vastaavan ja toteavan että ”ahaa, tätä lähden yrittämän seuraavaksi tässä ikuisessa rasvan tiristyskamppailussa”. Ja niin se joka viikkoinen crosstrainerin polkeminen ja väkisin vääntäminen samaan aikaan puristellessa jenkkiksiä ja vertaillessa tuloksia viime viikkoon latisti pikkuhiljaa sen itse urheilun ilon. Siksi tuo tuntuu niin lohdulliselta lausahdukselta, ettei kenenkään pidä olla mitään! Tuntuu uskomattomalta mennä lenkille ja liitää kovaa silkasta urheilun ilosta! Ja varmasti niinkun olet kirjoitellut ja useampaan kertaan maininnut, että on ihan eri treenata tavoittelisesti tähtäimessä nostaa enemmän penkissä kuin että peilistä tuijottaa ”kauniimpi tai parempi tai mitälie halutumpi ihminen” nuo asiat kun vaan oon jokaisen oman päänupin sisällä, juoksuenkka tai mahtava maastavetosuoritus kun on jotain konkreettista ja oikeasti palkitsevaa! 🙂 kiitos siis aina viisaista sanoistasii 🙂
Mun mielestä noiden ääri-ilmiöiden ja yksittäistapauksien esilletulo on hyvä asia, etenkin siksi, että jokainen muistaisi välillä miettiä sitä omaa tekemistään ja tekemisen motiiveja. Miettii, että onko siinä treenaamisessa järkeä ja onko se vielä kivaa. Ja jos lopputulos on, että toiminta on järkevää ja kivaa, antaa mennä vaan. Mutta jos ei, voi miettiä voisiko asioita tehdä toisin. Kun ne äärimmäisyyksiin menemisen seuraukset eivät välttämättä ole kivoja, kukaan tuskin haluaa terveysongelmia vaikka ne olisivatkin treenaamisen, eikä treenaamattomuuden seurausta.
Rajathan meillä sitten on jokaisella henkilökohtaiset.