My little body, nyt myös radiossa!

Päivän teema – powered by Maanpuolustuskorkeakoulu. 

*****

Olin eilen radiohaastattelussa My little body -aiheesta, juttu tulee ulos Voicen Iltapäivässä ensi viikolla, ehkä tiistaina 18.6. (klo 14.-18.00).

Kyseinen teksti sai blogin tulvimaan väkeä. Julkaisupäivänä täällä oli 46495 visiittiä, seuraavana päivänä 51173. Kaikkiaan toukokuun aikana käyntejä oli 211156, uniikkeja kävijöitä 87860. Vaikka itse sanonkin, pidän erityisesti siitä, että aina ei tarvita isoa koneistoa asioiden julki saamiseksi. Yksikin ääni kantaa näköjään pitkälle.

Niin pitkälle, että sain lukuisia tekstareita ja viestejä, kuulin kiitoksia myös salin pukuhuoneessa ja koulun kevätjuhlassa. Lisäksi minut pysäytettiin kadulla:

”oletko sinä SE Kukka Laakso joka kirjoitti My little bodyn? Kiitos!”

Huh. Juu. Hienoa, mutta myös hämmentävää.

Tämä oli yllätys, koska teksti oli aika spontaani vahinkolaukaus. Jos olisin jotenkin voinut arvata sen suosion, olisin tietysti yrittänyt kirjoittaa paremmin.

Viikko sitten olin täällä Retoriikan kesäkoulussa, jossa aiheena oli luonnollisesti puheen ja puhumisen merkitys. Suu on kova sana, mutta kynä on miekkaa vahvempi, yhtä kaikki.

My little body sai aikaan myös vastakirjoituksia. Jotkut fitness-ihmiset loukkaantuivat ja ottivat henkilökohtaisesti, ihan suotta. Sami Sundvik ymmärsi (ja hän on enemmän bodien sisällä kuin esim. minä) mitä ajoin takaa. En kritisoi kenenkään henkilökohtaista valintaa tai harrastusta, vaan ilmiötä joka laajenee ja ulottuu sinnekin, missä sitä ei välttämättä tarvittaisi.

Ylipäätään, jos ja kun kritisoin ilmiöitä, kohdistan sen sellaisiin, jotka ovat vahvoja ja joiden tavallaan kuuluukin kestää vähän kritiikkiä.

Muistaakseni Marko sanoi joskus, että vasta kritiikin kestäminen (ja sen tuleminen) on vahvan alakulttuurin tai yhteisön merkki. En muista menikö se juuri niin, mutta ajatus kuulostaa hyvältä.

Eniten olen kai ”naama auki” FightSportissa, osin myös FIT-lehden kolumneissakin, mutta aina kevyen huumorin kautta. Siinä vaiheessa, kun vartalo tai treeni tms. alkaa olla vakavuudessaan sitä luokkaa ettei kestä mitään, on ehkä jo liian vakavaa.

Niin suhtaudun itse esim. kahvakuulan nostamiseen – usein liian fanaattisesti. Huumori on joskus koetuksella, mutta kenties sen välillä pitääkin olla.

Joka tapauksessa, Voicen Noora Hautakangas oli hyvä haastattelija. Missinä hän ymmärtää hyvin ulkonäköpaineet, dieetit ja koko vartaloilmiön.

Ennen oli helpompaa: vaikka treenaajilla (ja naisilla?) on kai aina ollut paineita, aikaisemmin oli vähemmän vertailukohtia.

Sosiaalinen media (kaikessa ihanuudessaan) tuo kaikkien pakarat kaikkien silmille, ja ehkä se jollain aikavälillä alkaa vaikuttaa mieleen myös masentavasti. Anna meille meidän jokapäiväiset pakaramme, ja lisää siihen naistenlehdet, iltapäivälehdet, telkkariohjelmien sankarilaihduttajat, tuhannet dieettiohjeet ja agressiivinen mainonta – ja vartalovyöry on valmis.

En tiedä pystyykö kukaan olemaan tämän keskellä ilman paineita?

Puhuimme Nooran kanssa myös siitä, missä vaiheessa terveyden tavoittelu kääntyy sairaudeksi. Miten hyvästä ajatuksesta alkanut ”projekti” onkin pian sitä, että jokaisen elämän palikan pitää tukea omaa kehoa ja sen koostumusta.

Aterioiden merkitys ja niiden nimet muuttuvat: ei ole lounasta eikä päivällistä – on tankkaukset ja palauttavat. Muut syövät lounaan, mutta ”äiti tankkaa” ja ”isä palautuu”.

Koira poistaa nestettä ja ottaa ehkä buusterin.

Ehkä tässä vaiheessa eletään jo vartalo edellä, vaikka elämää kaiketi voisi elää elämä edellä.

Toinen aihe oli nykyinen naisihanne (sopivasti lihasta, vähän rasvaa), mikä on toki terveempi ihanne kuin laihuus, mutta vaikea ylläpitää. Olisi fantastista olla aina vähärasvainen, mutta kuten sanottu, se on naiselle aika vaikeaa.

Askeesi ja hyvin rutiininomainen elämä voi olla nautinnollistakin, tietyn ajan, mutta heti kun siitä irrottaa, läski kiipeää takaisin. Ainakin minuun, kenties useimpiin.

En tiedä teistä, mutta minulle riittää se, että kroppa on ns. käyttökunnossa. Tottakai se, että olisi aina ratakireässä kuvauskunnossa, olisi kivaa, mutta se on liian työlästä ja aikaavievää. Käyttökunto riittää.

Ei tarvitse olla superkireä, koska en halua olla sitä mieleltänikään. Eikä mikään asia elämässä sen myötä edes parane, päinvastoin. Jos kroppa välillä onkin sinne päin, huomaan pian muuttuvani neuroottiseksi – ja tässä vaiheessa alan inhota itseäni ja käytöstäni.

Hanna Markuksela mainitsi kahdenlaisesta suhtautumisesta vaikkapa treeniin: orgastinen tai neuroottinen. Ensimmäinen kuulostaa iloisemmalta. Neuroottisuus, jatkuva itsen tarkkailu ja lihomisen pelko on rankkaa, myös muille.

Kumpi on vaikkapa lapsen näkökulmasta tärkeämpää: se, että voi syödä äidin kanssa jätskiä, vai se että äidillä näkyy jänteet?

Muita aiheita oli mm. rahka ja ananas (ravitsemukseen liittyvissä asioissa ohjaan mielelläni vaikka Samille, koska en ole alan asiantuntija), ohikiitävästi leipä, erilaiset ruokavaliot ja se, miten hankalaa on nykyään aloittaa mitään, kun vaihtoehtoja erilaisille dieeteille on niin paljon.

Tärkein asia on omasta mielestäni kuitenkin se, että elämänmuutoksiin ja itseensä osaisi suhtautua ilon, ei epätoivon kautta. On aivan eri asia laihtua tai tehdä elämänmuutos iloisesti ja uusia tapoja oppien, kuin vaikkapa syyllisyyden ja häpeän ”voimin”.

Sen sijaan, että leikkelee itsestään paperinuken, tuijottaa virheitään ja miettii mitä kaikkea ”korjaa pala kerrallaan”, pyrkisi ajattelemaan positiivisesti. Millainen itse haluaa olla, mikä on oma tavoite, miten kehittäisi, ei kuihduttaisi. Siten, että seuraa omaa tavoitetta – pois jonkun toisen halut, toiveet ja miellyttäminen.

Ja mielellään kokonaisuutena: ei kehon osa tai virhe kerrallaan. Epätoivon elementtejä ei tarvitse kukaan.

Laihtuminen on kivaa, muuttuminen on kivaa, silloin, kun se on jotain mitä itse haluaa. Pelkän internetin takia – tai siksi että muutkin – ei tarvitse. Ja ennen kuin menettää sielunsa omalle vartalolleen, kannattaa taas kysyä ketä varten asioita tekee.

Olen blogannut aiheesta vuosien aikana paljon, tässä yksi:
Suorituskyvystä: kehitä, älä kuihduta. 

Ja vielä, ylipitkän kirjoituksen päätteeksi, yksi suosikkisitaateistani:

Cherish forever what makes you unique, ’cuz youre really a yawn if it goes. – Bette Midler.