Seurasin eilen somessa kahta ravintoon ja ylipainoon liittyvää ”keskustelua”, joiden myötä jäin pohtimaan paitsi hyvinvointi-ihmisten viestintää ja lähestymistapoja, myös sitä, että mikä mahtaa oikeasti auttaa ja mikä ehdottomasti ei.
Ensin luin tämän:
Ylipainon sietämätön keveys – NOT -postauksen ja hämmästelin, miten suuren positiivisen vastaanoton se sai, ollen kuitenkin varsin tyypillinen paheksuva, syyllistävä ja body positive -ilmiötä ymmärtämätön teksti.
Eräskin personal trainer linkitti sen näillä saatesanoilla
”Tätä ei saisi sanoa ääneen – onneksi joku sanoo. Ylipaino on terveysriski, aina. Kukaan vastuunsa tunteva lääkäri tai hyvinvoinnin parissa työskentelevä ammattilainen ei varmasti väitä muuta.”
Väärin.
Juuri noita asioita toistetaan jatkuvasti jokaisessa mediassa ja jokaisella vastaanotolla, ja kaikki tietävät ne jo. Kyllä asiat sanotaan ääneen, ja mitä ilkeämmällä äänensävyllä niitä toistetaan lisää, sitä vähemmän ne menevät perille sinne, minne pitäisi. Häpeä, syyllistäminen ja paheksunta eivät yksinkertaisesti toimi ongelmien korjaamiseen.
Sitä toivoisi, että jos on aiheesta noin vahvasti jotain mieltä, vaivautuisi edes selvittämään mistä on kysymys.
On vaarallista ja myös noloa, jos personal trainerit tai valmentajat ilkkuvat keskenään omassa laumassaan ”läskeille” ja väittävät olevan hyväksi, ”kun joku puhuu suoraan”. Se, että painetaan ihmisiin lisää syyllisyyttä, on viimeinen asia mikä auttaa.
Kehopositiivisuus on hieno ilmiö: jokainen saa olla näkyvä ilman sitä häpeää – vasta sitä kautta voi syntyä ylipäätään halu muutokseen. Leena Putkosen tekstistä tiivistys: ”syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.”
Toinen ”kohua” herättänyt aihe oli lapset ja sokeri, josta Laura Peippo kirjoitti blogiinsa ”En mie itelle, mutta lapsille”. Tämä ensimmäinen kirjoitus sisälsi toki hyvän pointin, mutta jälleen tyyli olisi kenties voinut olla vähemmänkin paheksuva, esimerkiksi kauppareissulla muiden ostoksia ihmetellessä:
”Mie jäin suu auki tuijottamaan koko tilannetta ja täytyy sanoa, että kirjaimellisesti voin pahoin.”
Aihe poiki vielä toisen kirjoituksen: Kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Tässä päästiin jo sellaisiin väittämiin, että sokerin syöttäminen on sama, kuin antaisi lapselle heroiinia. Koska ”kokaiinia ei voi käyttää kohtuullisesti” niin ei sokeriakaan, joten sillä logiikalla lapselle ei voi tehdä vaikkapa marjakiisseliä.
Näitä ravitsemukseen liittyviä väittämiä ja toisaalta villiä viestintää näkee nykyään valitettavan paljon. Trendi on se, että mitä rajumpia terveysväittämiä tai pelotteita kirjoitetaan, sitä enemmän saadaan klikkauksia, ja sitä enemmän saadaan lukijat reagoimaan. Yksi tykkää, toinen suuttuu. Tämä mielletään positiiviseksi asiaksi, mitä se ei ole, koska ensinnäkin virheellinen tieto jää elämään ja toiseksi kenenkään tahallinen loukkaaminen ei ole koskaan oikein.
Halutaan ”sohia muurahaispesään” ihmisiä syyllistäen. Asiavirheet ja ilkeys kuitataan tyylilajilla, että ”mää nyt vaan oon tämmöinen” ja ”tapana on sanoa suoraan”.
Kun joku suuttuu, se kuitataan sillä, että ”tärkeintä on herättää keskustelua”. Jos lukija reagoi tai provosoituu, se kuitataan sillä että ”siellä älähtää missä kolahtaa” tai että ”osui ja upposi”.
Näinhän se ei mene. Itse provosoiduin eilen yllättävän paljon molemmista, mutta syynä oli huono viestintä, empatian puute sekä tietämättömyys. Tuskin olin ainoa, koska moni muukin reagoi toisten – ehkä heikompien – puolesta, ilman että mikään osuu omaan nilkkaan.
Tällä tyylillä ei herätetä keskustelua missään muualla kuin samanmielisten keskuudessa. Ehkä äiti, kaverit ja omat fanit komppaavat, mutta tutun piirin ulkopuolella viesti ei mene maaliin – päinvastoin. Jos loukkaa toista tahallaan, voiko vastaanottaja enää tunteen vallassa ottaa vastaan rakentavaa neuvoa, vaikka tarkoitus olisikin pohjimmiltaan ihan hyvä? Keskustelu on siis oman porukan keskinäistä päivittelyä ja kauhistelua siitä, ”mitä ne toiset tekevät”.
Pikemminkin kuvittelisin, että tällaiset avaukset ja mielipiteet syventävät hyvinvointialan ammattilaisten ja ns. apua tarvitsevien (vaikka nyt sitten liikkumattomien ja ylipainoisten) välistä kuilua entisestään.
Uskon, että yksi merkittävä syy liikkumattomuuteen on pelko ja häpeä omasta kehosta. Ei uskalleta mennä salille, koska pelätään että siellä tuijotetaan ja paheksutaan. Sen pitäisi olla turha pelko, mutta ei se ole, koska niinhän tässä juuri tehdään.
Jos on aiemmin pitänyt liikuntaa etäisenä, niin tämä on oivallinen tapa työntää asiakkaita – ja sitä ”ratkaisua ylipaino-ongelmaan” – vielä kauemmas.
Seurasin ite sitä keskustelua ja mietin, että tähänkö on tultu; kiinnitetään enemmän huomiota seuraukseen (ylipaino) kuin syyhyn (elämäntavat kokonaisuudessaan). Ärsyttää, kun tartutaan epäolennaisuuksiin, kuten ulkomuotoon ja itsekuriin, kun oikeasti ihminen voi tarvita muuta apua, esim. konkreettisia neuvoja siihen, miten syödään tai miten tehdään terveellistä ruokaa, joka maistuu muulle kuin pahville. Tai miten muutat elämäntapojasi, kun sinulla on vaikka perhe, jotka välttämättä joutuu muutokseen mukaan, halusivat tai eivät. Tai miten vanhempi saa lapsiperhearkeen mahduttettua tarpeeksi liikuntaa. Joillekin nää jutut on hyvinkin itsestäänselviä, mutta ei kaikille. Huvittavaa sinänsä, tunnen yhden ylipainoisen äidin, joka tuntee syyllisyyttä, kun ei treenaa (koska läski u know), mutta samalla tuntee syyllisyyttä, jos käy liikkumassa ilman lapsia muutaman kerran viikossa (koska ei lapsia voi jättää, että äiti pääsee vaan treenaamaan). Että, yritä siinä nyt noudattaa hyviä elämäntapoja, kun kokoajan tuntuu, että tekee väärin.
Joo, ratkaisukeskeisyys olisi tarpeen ongelmien toistamisen sijaan.
Personal trainereiden pakeille, tai vaikkapa meidän Alku-valmennukseen, tulevat ne ihmiset, jotka ovat jo tavalla tai toisella motivoituneita. Se ryhmä, jota eniten kritisoidaan ongelmaksi, on paljon vaikeampi tavoittaa. Mutta esimerkiksi paljon kritiikkiä saanut Vaakakapinahan tekee juuri sen. Siellä on paljon hyvää liikkumiseen ja ravintoon liittyvää asiaa, toisia kannustetaan treenaamaan ja niin edelleen.
Mikä helpottava kirjoitus!
Luin myös eilen molemmat kirjoitukset. Molempien kohdalla minulle nousi fiiliksiä, että olen osittain samaa mieltä asioista. Mutta samalla myös ihokarvani nousivat pystyyn ja etenkin sokeri-kirjoituksen kohdalla koin itse fyysistä pahaa oloa tekstin lukemisen jälkeen (mitä jopa ihmettelin, koska ei minulla edes ole lapsia, ja olen itse hyvinvointivalmentaja ja fysioterapeutti).
Ei ylipaino tee hyvää, mutta joskus ylipainoinen ihminen voi terveydentilaltaan olla jopa paremmassa kunnossa kuin normaalipainoinen, sekä fyysiseltä että henkiseltä että verenkuvalliselta terveydeltä. Mielestäni ihminen on terve kun kaikki nämä kolme osa-aluetta ovat kunnossa. Siihen ei riitä pelkkä normaalipaino. Ei todellakaan.
Sokeri-teksti sen sijaan sisälsi paljon hyviä pointteja, mutta turhan räikeästi ja nimenomaan, syyllistävästi, esitettynä. Harmillista, koska pidän (tai pidin) molempien tekstien kirjoittajia asiantuntijoina. Saivat mitä halusivat, herätettyä keskustelua.
No tuo on taas sitä latistamista. On mahdotonta vaatia ketään loukkaamatonta kielenkäyttöä. Paino-ongelma on etupäässä ongelma päässä, ja useimmilla sen ongelman ympärille on muodostunut paksu triggeripisteillä varustettu suojamuuri. Sanoitpa niin tai näin, niin koskaan et voi olla varma törmäätkö triggeripisteeseen vai uppoaako sanasi peremmälle. Minä tykkään särmikkäästä tekstistä, enkä ole vaatimassa ketään oppiman tavoilleni,, mutta en aio alistua myöskään kaikenmaailman myötäloukkaantujien tylsiin tapoihin.
Ei kukaan ole mikään ”vaatimaan” keneltäkään tietynlaista kielenkäyttöä, mutta esitin ajatuksia siitä, miten tällainen lähestyminen ehkä otetaan vastaan. Jos tavoite on saada huomiota samanmielisten keskuudessa, silloin tällainen ”särmä” kyllä toimii. Jos taas halutaan aidosti muuttaa jotain ja vaikuttaa siellä missä pitää (tässä nyt ”ylipainoiset” esimerkkinä, vaikka kun tarkemmin ajattelen, tuo lokerointikin kuulostaa oikeastaan aika hölmöltä) silloin mietitään, millaisin keinoin ko. kohderyhmässä vaikutetaan.
Muussa tapauksessahan tällainen on vain tavallaan verbaalista viihdettä toisten kustannuksella. Se on suosittua, koska sillä tavalla saa aina huomiota ja tykkäyksiä paljon enemmän. Tiedän, koska olen kokeillut sitä räksyttämistä itsekin. Hieman laiska tapa se kyllä on, eikä kovin rakentava.
Tuskin on hyvää tarkoittava kirjoittaja, jos kokee että on ok syyllistää ja mollata siihen tapaan kuin esimerkkikirjoituksissasi.
Tärkeämpää näille lienee korostaa omaa paremmuuttaan ja terveyttään, yli-ihmisyyttään niihin ”raukkoihin” nähden, jotka ”eivät vaan pysty itse itseään ja lapsiaan kuntoon saamaan”.