Juttusarjan ensimmäinen osa, Väärinymmärretty kahvakuula Osa I on tammikuulta, ja nyt lienee korkea aika kirjoittaa Osa II. Koska ilahduttavasti yhä useampi jo oivaltaa tekniikan merkityksen ja haluaa oppia sitä, olisin voinut otsikoida Oikeinymmärretty kahvakuula. =)
Kuva Kreikasta leiriltä, Pantelei Filikidisin salilta 4/2011
Tällä kertaa väärinymmärrys koskee kilpaurheilun sotkemista joka asiaan. Kyllä, välineellä voi kilpailla. Kisoissa suoritettavat liikkeet ovat työntö ja tempaus sekä rinnalleveto ja työntö.
Se, että kisoissa tehdään näitä liikkeitä, ei tarkoita että samojen liikkeiden tekeminen harjoittelussa on kilpaurheilua. Tai että liikkeet olisivat liian vaikeita kuntoiluun, tai että kisoissa ne ainakin tehdään eri tekniikalla. Niitä saa, ja niitä kannattaa tehdä ilman kisaamistakin.
Kirjainyhdistelmästä GS on tullut kirosana. GS = Girevoy Sport = kahvakuulaurheilu. Joskus tekniikan opettelun kuulee kierrettävän sanomalla, että ”ei halua treenata geeässää eikä kilpailla”. Tai jos treenissä tehdään yli 10 toiston sarjoja, voi kuulua, että ”ei halua tehdä kilpatreeniä”.
Usein oletetaan, että tietty tekniikka kuuluu vain kisalavalle.
WKC Master Trainer, IceChamber-salin perustaja Steven Khuong toteaa tässä Australian Kettlebell Clubin haastattelussa viisaasti:
”I would encourage lifters to try to get out of the mindset of styles when it comes to kettlebell lifting. I think adjectives such as soft, hard, and “GS” are dangerous because they do not accurately describe athletic movements, and might even lead people down the wrong learning path. For instance, it is a misnomer to assume what Kettlebell Sport athletes are doing is soft. If anyone approaches competitive lifting with a soft body or mindset, they are going to increase their chances for serious injury.”
Ei olemassa erikseen ”kilpatekniikkaa” tai -tyyliä ja kuntoilutekniikkaa. On vain hyviä, erilaisia ja ei niin hyviä tekniikoita. Jokainen, joka menee salille tekemään tangolla maastavetoa tai kyykkyä, ymmärtää että on olemassa hyvä ja oikea tapa tehdä, turvallinen tekniikka, joka on syytä opetella ennen kuin harjoittelee.
Kahden käden rinnallevetoa, kuva: Jarmo Katila.
Tuskin jokainen salilla kyykkäävä on menossa voimanostokisoihin. Tai sanoo, että aikoo nyt kyykätä ihan miten tykkää ja itse parhaaksi näkee, ja keksii vielä päästään viisi erikoiskyykkyä, ihan vain koska ei aio mennä voimanostokisoihin.
Tekniikka ei tee kilpaurheilijaa. Kilpaileminen tekee. Tietenkään tavallisen kuntoilijan ei tarvitse koskaan mennä tekniikoiden opettelussa yhtä syvälle, mutta kun puhutaan nostamisesta, perusteet eivät juuri muutu. Opetan samat lähtökohdat kaikille; enkä tiedä miksi tekisin toisin.
Jos opetan tempauksen, opetan samat asiat kaikille. Harjoittelija saa itse päättää, tekeekö sitä olohuoneessa vai kisalavalla. Tärkeintä on, että tekniikka on mahdollisimman hyvä. Ei ole olemassa erikseen olohuonetempausta, salitempausta tai kisatempausta.
Saman liikkeen tietysti VOI tehdä eri tavoilla, mutta en tiedä miksi tarvitsisi. Kahvakuula on yleensä melko kevyt, joten minä suosin tapaa, joka mahdollistaa heti pidemmät sarjat. Kevyttä painoa kun kuitenkin useimmiten temmataan useammin kuin kerran.
Opetan toki eri tavalla, kun tiettävästi useimmat muut. Se ei johdu siitä, että opettaisin kilpatekniikkaa ja muut sitä ’kuntotekniikkaa’, vaan siitä, että painotan eri asioita: jalkojen käyttöä jne. Pyrin siihen, että opittu tekniikka mahdollistaisi harjoittelun kehityksen moneen eri suuntaan, olipa suunta mikä vain.
Voi lisätä painoa, kiihdyttää tahtia, voi pidentää sarjoja ja niin edelleen. Mutta jos ei osaa tehdä liikkeitä, on vaikea tehdä mitään näistä. Eikä kyse silti ole vielä kilpaurheilusta.
Kisaajien kanssa syvennytään enemmän yksityiskohtiin, mutta suurin ero tulee esiin vasta harjoittelussa. Ei siinä, miten kuulasta pidetään kiinni tai miten tehdään rinnalleveto. Ne ovat perusasioita, joiden ei pitäisi muuttua sen mukaan mikä on harjoittelijan tavoite.
”Kuntoilija pitää kuulasta kiinni tälleen mutta kisaaja tälleen eri tavalla.”
”Tämä on kuntorinnalleveto ja tämä on kilparinnalleveto.”
Come again ???
Yksilöllisiä eroja on aina, riippuen mm. harjoittelijan vahvuuksista, heikkouksista ja vaikka nyt kehon mittasuhteista, mutta tietyt lainalaisuudet ovat ja pysyvät – olipa aikeena nostaa kevyitä tai raskaita kuulia. Ja mitä raskaampia havittelee, sitä tärkeämpi tekniikka tietenkin on, tämähän on itsestäänselvää.
Oikea hengitysrytmi, voimantuotto jaloista, tasaisen rytmin oppiminen. Tai käsien, keskivartalon ja jalkojen toimiminen yhteen. Yleinen atleettisuus. Jo nämä hyödyttävät ketä tahansa treenaajaa.
Se, että joku näyttää raskaalta ja vaikealta, ei vielä tarkoita, että se on tehokasta. Eikö se mene näin: se joka on hyvä ja osaa, saa mahdottoman näyttämään helpolta. Joku toinen taas saa helpon näyttämään mahdottomalta.
Steven kiteyttää hyvin:
”Correct kettlebell lifting is the expression of athletic movement – knowing when to relax and when to tense in order to generate velocity. We don’t have to look much further than Olympic sprinters to find parallels. They are some of most powerful athletes in sports because of their ability to alternate between contraction and relaxation at the right moments in time.
They can hold a potato chip in each hand and not crush them while bolting down the track with elegance. That’s what correct kettlebell lifting should be like – quick, smooth, and powerful, but not choppy or taut. We need to be fast for ballistic lifting and you simply can not be fast if you are tight.”
Tämä on heilautus. Se on yhden käden etuheilautus, ei kilpaheilautus. 🙄
Kuva: Nana Simelius, kirjaan Maanantaisoturit, jossa kerron lisää tekniikoista ja kahvakuulaharjoittelusta.