Onpa ihanaa vetää treenin jälkeen kupillinen juhlamokkaa kevytmaidolla ja pari ruisleipää. Ja turha hymistellä siellä, tottakai teen tästäkin numeron.
Erityisen hienoa on olla ”henkisesti siinä kunnossa”, että voi syödä voileipiä. Uskomatonta mutta totta, aina voileipä ei tosiaan ole vain voileipä.
Nyt on aika, kun ei voisi vähempää kiinnostaa. Sehän on voileipä. Jos minun ”vahva ja terve kehoni” ei paria viipaletta kestä, mitä se sitten kestää?
Onhan tuo paprika ns. ’vähän eilinen’, mutta niin olen minäkin.
Blogitrendien valossa olen munaleipineni pahemman luokan terveyspersu. Olen tosin sitä mieltä, että alle listaamani ”kuumat ja tärkeät asiat” ovat kokonaisuutta ajatellen mitättömiä. Jos arjesta puuttuvat ulkoilu, painojen nostelu ja vihannekset, muovipullojen kaltaisilla lillukanvarsilla tuskin on terveyden kannalta paljoakaan merkitystä. Saatan olla väärässäkin.
Olen tylsistä tylsin (ja juntti), mutta tässä muutama oma ajatus eilisen teemoista.
1. Vesi.
Juon päivässä noin 2-3 litraa hanavettä. Siitäkin huolimatta, että Juomaveden lääkejäämät ovat terveysuhka (HS), en jaksa innostua ionisoidusta, alkaloidusta, whatnot-vedestä. Veikkaan, että iHerbin tuntemattomat kapselit ovat minulle paljon suurempi terveysuhka kuin hanavesi. Kannan sitä aina mukanani muovipullossa.
2. Ruoka.
Ruokavaliollani ei ole nimeä. En laske kaloreita tai mitään muutakaan. Syön aika paljon ”hyvää jauhettua lihaa”, jonka päällä lukee Atria tms. ja ostohetkellä paketin päällä on usein punainen hintalappu. Jos olisin mies, söisin sen kanssa kermaperunoita.
3. Luomu.
En loppujen lopuksi syö kauheasti luomua. ”Suosin luomua”, mutta niin suosin kestovaippojakin kahdeksan vuotta sitten (ostin aina Liberoa).
4. Harjoittelu
Nostelen jotain painoja 2-5 kertaa viikossa. Käytän lisäpainoina kahvakuulia tai levytankoa. Plus jotain perusjumppaa. Ei niin kummoista.
5. Juoksu.
Jos juoksen, teen 45-60 minuutin lenkkejä. Pitkien ja hitaiden lenkkien teho perustuu siihen, että pidän niistä. En usko, että näytän pian maratoonarilta. Jos näin olisi, samalla logiikalla 12 vuoden painoharjoittelu olisi jo tehnyt minusta kehonrakentajan. Olen yhtä kaukana kehonrakentajasta kuin Afrikka.
6. Kengät.
Juoksen aina paksupohjaiset lenkkarit jalassa.
7. Viisi kiloa
Sanoisin, että mahdollinen +5 kiloa on henkisen hyvinvointini kannalta tärkeää. Ihmisen täytyy saada itseltään lupa olla sellainen, kuin on. Kiloni eivät ole koskaan vaikuttaneet elämässäni mihinkään olennaiseen, vaikka niin olen kuvitellut. Oikeastaan se on mennyt juuri päinvastoin: pulleampana minulla on ollut paljon kivempaa, mutta harmikseni olen pilannut sen kriiseilemällä.
****
Mutta sellainen lifestyle. Ei niin kauhean mediaseksikäs, mutta sanokaa mun sanoneen, tavallisuus on ensi vuoden hitti. Ja voileivät tuplamunalla.
Mä niin tykkään tästä. <3 Tästä postauksesta pitäisi tallentaa linkki omaan sähköpostiin, jotta voi palata hakemaan järjen ääntä heti kun seuraavan kerran huomaa pudonneensa hifistelyansoihin tai katsoo itseään peilistä paperipussi päässä. Ihanan tervejärkistä.
Jee, kiitos tiiti! 🙂
Mä olen kyllä yksi lillukoissa soutaja. Nyt mietin, että olisi ehdottomasti pitänyt laittaa otsikon vesi ja leipä eri päin. Leipää, vettä eikä vettä, leipää. Tämä vaivaa mua ihan suunnattomasti. 😀
Joskus olen ollut sitä mieltä, että blondina olis kaikki paljon helpompaa mutta nyt en ole enää niin varma. Ehkä kaikki olis liian helppoa – vettä ja leipää. =)
Hyvä!!!
Mukavaa karppaushypetyksen keskellä huomata, että Tavallinen ruoka, tavallinen painonnosto ja tavallinen lenkkeily on vielä voimissaan 😀 facebook kommentein, tykkään
Joo joo Jarppa, perussetti toimii ehdottomasti parhaiten. Eihän se muuten olisi perussetti. 😀
Ja pakollinen disclaimer:
Tämä toimii minulla. Se mikä toimii minulla, ei tietenkään välttämättä toimi kaikilla. Jokaisen pitää löytää se itselleen toimivin juttu. Olemme kaikki yksilöitä .. (jatkakaa itse) 😀
Tai voihan olla, että muut jutut toimisivat jopa paremmin, mutta en jaksa innostua. En vaan jaksa.
kyllä mä ruiskiksen tajuan ja jopa nahistuneen paprikan – mutta toi juhlamokka kevytmaidolla… SE on jo iiiihan liian persua :PPP!
Tämä kyllä niin piristi muuten väsynyttä ja tylsää päivääni!! Kiitos Kukka!!
Olipa hyvä blogi!
Ihminen on kokonaisuus ja jos stressaa kovasti sitä että syö tai liikkuu ”täydellisesti” niin silloin se stressi minkä kokee vaikuttaa haitallisemmin omaan kroppaan kuin se että ei syö tai liiku ”täydellisesti”.. eli parempi harrastaa 80/20 sääntöä..
Tämä tietysti toimii mulla, ei ehkä toisella..
Markku
P.S. se kulta mokka on kyllä itsensä kidutusta – pitää vähintään presidenttiä olla… 🙂
Hahaaaa, diivat!
Valehtelin just juhlamokan verran. Oikeasti se oli viiden euron Meiran Hieno-kahvia. 😀 Sitä jo aiemmin mietin että eikö sen nimi voisi olla vaan Huono.
Ihanaa Kukkis! <3 Ens kerralla kun tuut kylään leivon sulle kunnon maalaisleivän 😀
Mua naurattaa, kun porukka tykkää näistä jutuista. Tai vaikka ei tykkäisikään. Silti naurattaa. Olen varmaan itse jotenkin irtaantunut ruumiistani niin pahan kerran, etten edes tajua mitä kummallista on kertoa yhtään mistään. 😀
Toisaalta, eihän tällaiset eroa mitenkään esim. kirjoituksista, joissa kerrotaan miten ”kovassa kondiksessa nyt ollaan” ja pingotetaan kehoa kuvaa varten.
No täällä ei olla. Mitä sitten? 😀
Heippa, kiva postaus! Mua kiinnostaisi että mistä saisin tuollaisen takin, joka sulla on päällä tuossa Strath-Elixir-mainoksessa…? heheh kiinnitän huomion aina ”olennaisiin asioihin”… 😉
Ahhahaaaaa! 😀 Sandy 😀 Enpäs kyllä osaa sanoa, ei ole ihan kovin uusi.
Aigh! Kolmas kerta toden sanoo. 😀 Joo, se on tärkeää huomata, että leipä sopii. Tai että leipä ei sovi. Antaa oman kehon ja mielen päättää ja on onnellinen sen ratkaisun kanssa. Nimim. leipä ei sovi minulle, mutta olen lakannut haikailemasta sen perään, että minäkin saisin olla huoleton persu. 🙂
Trial & error, vanha kunnon perussetti. 🙂
Tosin, olen eri mieltä (yllätys) tuosta, että ”antaa kehon päättää”. Jos päässä on häiriö, sairaus tai mikä tahansa klikki joka kulminoituu ruokaan, ei voida sanoa että ”kuuntele kehoasi” jne jne. Syömishäiriöinen ei juurikaan voi kuunnella kehoaan, ennen kuin pää on kunnossa.
On ihan sama, mitä joku ihminen sanoo tai lehti painaa siitä, mikä on järkevää ja suotavaa.
Häiriintyneen näkökulmasta katsoen julistukset siitä, että ”ihmiset on vaan tyhmiä kun ne ei tajuu syödä normaalisti” .. on jopa vähän loukkaavia. Kukapa ei haluaisi suhtautua normaalisti niinkin tavalliseen asiaan, kuin ruokaan. Kuka nyt oikeasti _haluaisi_ olla ylipainoinen? Kuka ylipainoinen ei tietäisi, että se johtuu siitä että syö väärin ja/tai liikaa?
Ja vielä 😀
Kehon tai jopa sydämen kuuntelusta on ehkä tehty turhan iso juttu siihen nähden, miten vaikeaa se on.
Väitän, että ”kuuntele kehoasi, kuuntele sydämesi ääntä” on nykyihmiselle ihan törkeän vaikeaa. Mulla meni kuusi vuotta, kun kuuntelin voileipiä. Vanukasmainonta ja muu ympärillä sekottaa itsen kuunteluun vielä mieliteot. Ei tarvitse olla edes kovin pahasti häiriöinen ollakseen sekaisin mielensä ja kehonsa kanssa.
Vaikka periaatteessa halutessani voin kehoani jo kuunnella, eilen se kuitenkin selvästi sanoi että mun pitää juoda kuivaa valkoviiniä. Samalla tavalla kun se oli sanonut, että juokse lenkki sateessa vaikka on flunssainen olo.
Itse asiassa ehkä mä ajattelenkin niin, että sen sijaan että sanoisi toiselle ”kuuntele itseäsi” ja pakoilisi vastuuta osallistumisesta, voisikin oikeasti auttaa. Silloin kun keho ja sydän eivät sano mitään, jonkun ehkä pitäisi?
Musta tuollainen on kauhean rasittavaa, etenkin jos kysyy apua isoon pohdintaan. ”No mitä sun sydän sanoo?” .. kääk! Ei saa!
Tai mitä mun keho sanoo? No se sanoo että mee lisää salille. Mites mieli? No se on, jos mahdollista, vielä enemmän sekaisin. Ihminen on tällainen hieno kokonaisuus, on keho ja mieli, mutta kyllä se yhteipaketti vaan aikamoinen käkikello monesti on.
Nojaa. Tää on vaan tällaista pohdiskelua, aiheesta mikä mua on jo aikaisemminkin mietityttänyt. 🙂
Ymmärrän, mutta rohkenen epäillä, että syömishäiriöiden taustalla saattaa usein olla juurikin se, että on erkaannuttu omasta itsestä. Tietysti voi ikuisesti syödä niin kuin joku ulkopuolelta käskee tai sitten voi kokeilla ja kuunnella, miltä musta tuntuu. Mielestäni se, että kieltää oman kehon ja mielen on aika surullista. Vaikeaa kuunnella tässä vanukasmaailmassa joo, mutta mahdotonta ei. 🙂
Mä kysyn kyllä koko ajan itseltäni, mitä mun sydän sanoo ja kysyn muiltakin. Koska sieltä ne vastaukset löytyvä. Enkä puhu nyt ruuasta, vaan elämästä, rakkaudesta, työstä, ihan kaikesta. Jos aina menee autopilotilla ja tekee mitä muut käskevät, ajautuu kyllä aika kauaksi siitä omasta ihanasta itsestään.
Olen itse ihan harjoitellut tuota keho-mieli-juttua ja se on aika jännittävää! Jos on vaikka väsynyt, on vaikea paikallistaa, missä se väsymys asuu, kehossa vai mielessä. Tai onko vatsakipua ilman, että mieli tunnistaa kivun? Onko leipä hyvää ilman, että mieli tunnistaa maun? Voiko ruoka ravita, jos mieli vastustaa? Voiko olla onnellinen työssään, jos ei kuuntele sydämen ääntä? Nämä ovat mielenkiintoisia asioita. 🙂
Ja jottei asia menis liian monimutkaiseksi niin mitäs sitten tapahtuu kun otetaan sielukin mukaan tekemään päätöksiä..? Koska jos vähän syvällisemmin ajattelee niin eihän me nyt pelkästään lihaa, verta ja aivosoluja olla. Olis melko tylsä kokonaisuus se.
😉
Niin, kolminaisuus. Tämä on varmasti yksilöllistä, mutta ainakin mulla sen ”eheän kokonaisuuden” rakentaminen on ehdottomasti alkanut kehosta.
Ensin keho kuntoon — sitten mieli perässä. Kolmantena (ehkä juuri nyt, näinä aikoina) vasta sielu. Ja se on musta kuin eebenpuu. 8)
Uuh! Mä olen niin messissä tässä tekstissä. Kiits.
Ai niin, unohdin mainita etten silti välttämättä suosittelisi leipää kenellekään. 😀 Muahaaa. Tai ainakin jos on ongelmia, niin kyllä sitä ekana voisi kokeilla leivän poisjättämistä.
Vain radikaali voi vetää ruista. 😀 Mutta noin henkis-kehollisesti ajatellen, se on kuitenkin vaan leipää.
Viddu mitä pandaa.
Ooh.