Saan aika paljon palautetta ja viestejä koulutusten jälkeen, mutta toistaiseksi en ole ehtinyt koota mitään ”testimoniaalipankkia”.
Tässä yksi, viime talvena saatu oikein miellyttävä palaute Maanpuolustuskorkeakoulusta:
”Kukalla on hyvä, erittäin ihmisläheinen ja miellyttävä tapa kohdata ohjattava.
Erityiskiitos treeneistä, olin erittäin ilahtunut opetuksesta ja opetuksen sisällöstä! Minusta on AINA mukavaa nähdä, kun motivoituneita ihmisiä rääkätään edes vähän ja sääliä jaetaan rajoitetusti. Koulutuksessa on hyvä rakenne ja lähtötason arviointi osui nappiin.
Vaikka joku olisikin heilutellut kuulaa aiemminkin, niin tuskinpa koskaan on syytä unohtaa perusteita. Vähän jännitin että mitä tästä tulee, kun aika moni ilmoitti, ettei ole koskenutkaan kuulaan. Jännitys tosin osoittautui turhaksi, sillä kokonaisuudessaan koulutus oli kiitettävän arvoinen suoritus.”
– Pauli Turunen (Kadetti), Maanpuolustuskorkeakoulu.
****
Mitä koulutuksissa tapahtuu?
Moni miettii, että onko esim. ohjaajakoulutuksen jälkeen heti ”valmis” ohjaamaan muita. Tähän ei oikein ole yksiselitteistä vastausta. Jos pitäisi sanoa kyllä tai ei, sanoisin että ei.
Koulutukset voi olla hyviä, mutta opettamaan tai ohjaamaan oppii vain opettamalla ja ohjaamalla. Ja ennen kuin voi ohjata muita, on hyvä osata ensin itse. Tämä vaatii paljon harjoittelua, ja mitä enemmän osaa, sitä todennäköisemmin huomaa, miten paljon on vielä opittavaa. Jos näin ei ole, ollaan vaarallisilla vesillä (kuka voisi tietää kaiken?).
Olen oppinut sen, että valmennus- ja opetustyössä tietynlainen play by the ear on tärkeää.
Koska asiakkaat, valmennettavat ja myös koulutuksiin osallistuvat ihmiset ovat hyvin erilaisia, jokaiselle voi toimia hieman erilainen lähestymistapa. Samalla se tekee työstä aika haastavaakin: vaikka jokaisella olisi sama tavoite (oppia tekniikka ja harjoittelu), siihen voidaan päätyä hyvinkin erilaisin keinoin.
Kerran kahvakuulakoulutuksen jälkeen joku ihmetteli, miksi kerroin yhdelle jonkun asian, mutta en kertonut toiselle tätä samaa asiaa. Tosiasiassa saatoin kertoakin, mutta eri tavalla. Tai ehkä en vaan kertonut mitä tapahtui, mutta osallistuja oppi silti.
Tämä viestien erilaisuus johtuu siitä, että osallistujat ovat monesti aika eri tasolla tekniikan tai asioiden ymmärtämisen suhteen. Kaikki eivät ”ole valmiita” vastaanottamaan samaa tietoa samalla tavalla.
Tähän saakka en ole jaotellut koulutuksia ”eri tasoisille”, koska sillä, kuinka kauan on treenannut kahvakuulalla, ei ole juuri merkitystä. Se, joka ”kahvakuulaillut seitsemän vuotta” voi oppia nostamaan (taloudellisesti) paljon hitaammin ja työläämmin kuin se, joka tulee ensimmäistä kertaa.
En opeta kovakuntoiselle painijalle tekniikansuhteen eri asioita kuin opettaisin kotiäidille, koska perustekniikka on kaikille sama. Saatan toki käyttää ihmisestä riippuen erilaisia lähestymistapoja ja ”menetelmiä”.
Joskus tarkoitus voi olla saada henkilö tekemään huomaamattaan jotain, mitä hän ei muuten tekisi. Eli esimerkiksi huomattavasti kovemman sarjan treenin kuin mihin hän kuvittelee pystyvänsä – tai ”huijata” oppimaan jonkun tietyn tekniikan.
Esimerkiksi:
Kahvakuulatempauksen alasvienti. Monella on tapana pudottaa kuula suoraan ”kämmenen yli”.
Kun korjaan tätä, sanon, että käännä ylhäällä kättä sen verran, että pikkurilli ohjaa kuulan suunnan alas. Osallistuja voi keskittyä tähän yksinkertaiseen asiaan. Kyse ei kuitenkaan ole pikkurillistä, vaan siitä miten isot vaikutukset tuolla yhdellä pienellä liikkeellä on.
Se mitä todellisuudessa tapahtuu, on että kun henkilö kääntää kättä pikkurillin suuntaisesti, myös koko kyynerpää laskeutuu hieman ja kuula kulkee tällöin lähempänä vartaloa. Mutta on paljon helpompi korjata pikkurillin asentoa, kuin miettiä käsivartta, sitä missä käsi kulkee ja missä kulmassa kuula tulee alas.
En aina välttämättä kerro tätä kaikkea. Saatan kertoa vain pikkurillistä: mutta se toimii ja tekniikka menee oikein.
Jos pikkurillin kääntäminen saa aikaan nuo kolme isoa muutosta, kaikki pääsevät helpommalla, kun keskitytään siihen. Pienellä asialla on isot vaikutukset.
Työnnön tekniikka mielletään vaikeaksi.
Koko liike mielletään vaikeaksi ja teknikseksi ”kisaliikkeeksi”, jota kuntoilijan ei tarvitse tehdä. Tämä ei pidä paikkaansa. Työntö on erinomainen liike kuntoiluun, ja kahvakuulalla tehtynä sen kanssa on oikein mukava pelata ja säädellä yksinkertaista sarjaa kevyestä kovaksi ja kaikkea siltä väliltä.
Se on myös liike, joka mahdollistaa raskaampien painojen nostamisen (ja kehittymisen ja sen seuraamisen) nopeammin, kuin esimerkiksi vauhtipunnerrus. Työntö on ihana, palkitseva ja yksinkertainen liike.
Allemenon rytmitys on monelle haaste. Vaikka itse sanonkin, olen vuosien aikana oppinut opettamaan sen aika hyvin. Ihmiset, jotka eivät edes tiedä mikä on työntö – saati että tietäisivät, että haluavat oppia sen, tai että pitäisi – oppivat sen.
Työnnössä tehdään ensin ponnistus (tämä nostaa kuulan ylös), jonka jälkeen pudottaudutaan painon alle. Pilkon työnnön opettelun osiin ja aloitan tavallaan väärästä päästä, eli allemenosta.
Ensin sitä tehdään ilman painoa ja harjoitellaan pelkkää allemenoa. Kun se, että ”keho jakaantuu kahteen suuntaan” – käsi ylös ja peppu alas – on mennyt perille, otetaan kuulat. Yleensä allemenon syvyyttä liioitellaan alussa, mutta kun allemeno on ylipäätään opittu, siirrytään ponnistusvaiheeseen.
Useimmiten ja suurin osa oppii sen heti alussa. Tämä yllättää ja ilahduttaa joka kerta, aina yhtä paljon. Ei ainoastaan minua, vaan myös monia harjoitteluun tuskastuneita osallistujia. Monelle se on haastava (minulle se oli, mutta opettelinkin sitä Youtubesta monta kuukautta).
Teetän koulutuksissa pitkiä sarjoja, jotta osallistuja ”joutuu” keskittymään liikkeen suorittamiseen ja tekemään paljon toistoja. Tämä vaikuttaa myös rentouteen ja hengitysrytmiin. Kun on ns. pakko viettää aikaa kuulan kanssa, toistoja laskematta, painon hallinta helpottuu ja kehon jännittäminen vähenee.
Rankkoja treenejä en sen sijaan yleensä teetä – toki niiden tekeminen on mahdollista (voi valita raskaamman painon tai jos osaa, kiihdyttää vauhtia), mutta ajattelen ja usein sanonkin entistä valmentajaani Cate Imesia siteeraten, että ”jokainen oksentakoon omalla ajallaan”. =)
Koulutuksen alussa tehdään hieman keppijumppaa. Se ei johdu vain siitä, että keppijumppa on mielettömän hyvää liikehdintää, vaan siitä mitä se kertoo minulle heti koulutuksen alussa. Tätä seuraamalla saan jo ensimmäisten 15 minuutin aikana tärkeää tietoa porukan liikkuvuudesta ja tavasta liikkua ylipäätään.
Mikään ei siis ole sattumaa, vaikka kaikkea ei sanotakaan ääneen.