Kuva ei liity tapaukseen.
****
Ystäväni kirjoitti tämän erittäin hyvän tekstin, ja sain luvan julkaista sen täällä. Tarina on pitkä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen:
Miten minusta tuli lihava?
”Painoindeksini on 38,1. Sen mukaan olen vaikeasti lihava. Suurin osa ylimääräisestä rasvasta on kertynyt vatsan alueelle suuriksi makkaroiksi. Tämän vuoksi lihavuuteni on aivan erityisen vaarallista: meille omenavartaloisille povataan vieläkin lyhyempää elämää kuin muille ylipainoisille.
Olen ollut lihava niin pitkään kuin muistan. 1970-luvulla otetuissa valokuvissa näytän täysin normaalikokoiselta pikkulapselta, mutta sen jälkeen tapahtui jotain. Sen jälkeen olen aina ollut ylipainoinen. Olen laihduttanut teini-ikäisestä lähtien läpi koko elämäni, lähes joka päivä. Vielä enemmän aikaa olen käyttänyt lihavuuteni ja sen syiden pohtimiseen.
Hyvinä päivinä olen pohtinut, millaista olisi olla normaalipainoinen. Miltä tuntuu, kun vaatteet eivät näytä puolijoukkueteltoilta eikä niiden merkki ole Great Girls tai Big Is Beautiful? Miltä tuntuu mahtua ongelmitta junien ja lentokoneiden istuimiin? Miltä tuntuu ajella säärikarvat ilman, että vatsa muodostaa valtavan näköesteen? Miltä tuntuu, kun pystyy nukkumaan vatsallaan? Miltä tuntuu kävellä portaita ylös hengästymättä ja alas ilman pelkoa, että polvet pettävät? Miltä tuntuu, kun ihmiset eivät katso arvostellen, tuomiten tai inhoten vaan neutraalisti tai jopa ihaillen?
Huonoina päivinä, enemmän kuin mitään muuta, olen kaivannut selityksiä lihavuudelleni. Olen etsinyt niitä niin itsestäni kuin itseni ulkopuolelta. Onko aineenvaihdunnassani jotain vikaa? Onko ruoansulatukseni hitaampi kuin muilla? Onko minulla lihavuusgeeni tai jokin mystinen sairaus, jota ei ole vielä keksitty? Vai johtuuko tämä siitä, että olen hidas, kömpelö, laiska ja tyhmä? Olenko jollain käsittämättömällä, määrittelyjä välttelevällä tavalla virheellinen?
Harva haluaa olla läski. En minä ainakaan halua. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että lihavuus on elämäni traumaattisin asia. Kaikista surullisista ja ahdistavista elämänkokemuksista juuri ylipaino on aiheuttanut minulle eniten inhimillistä kärsimystä. Siitä huolimatta en osaa pudottaa painoa. En osaa olla normaali.
Olen tehnyt paljon töitä päästäkseni ylimääräisestä painosta eroon. Suurin osa tästä työstä on ollut vääränlaista. Erityisesti teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena kokeilin jokaista väärää laihdutustapaa sekä oikotietä onneen paastoista, ateriankorvikkeista ja kaalikeitoista dieetteihin ja bulimointiin. Ainoa pysyvä tulos oli merkittävä painonnousu.
Myöhemmin olen yrittänyt opetella myös niitä tapoja, jotka nyky-yhteiskunta on siunannut oikeiksi: Olen sisäistänyt lautasmallin ja opetellut syömään runsaasti kasviksia. Olen lisännyt ruokavaliooni proteiinia, jotta nälkä pysyisi poissa pidempään. Olen pyrkinyt välttämään vääränlaista rasvaa ja liian nopeita hiilihydraatteja. Olen jopa yrittänyt lisätä yksinkertaista ja helposti toteutettavaa arkiliikuntaa.
Loppujen lopuksi on täysin selvää, ettei pelkkä ruokavalion muuttaminen tai liikunnan lisääminen auta, jos ylipainon aiheuttaja on herkuttelun ja laiskottelun sijaan mielenterveydellistä – tai pikemminkin mielensairaudellista – laatua.
Oman vaikean ylipainoni juuret ovat lapsuuden traumaattisissa kokemuksissa. Kun varhaislapsuudessa tapahtuu riittävän monta kertaa riittävän julmia asioita, ihmisen sisälle syntyy pohjaton, loputon pahan olon tunne. Tämä tunne kertoo sinulle päivittäin, joka hetki, että et kelpaa ja että olet vääränlainen, virheellinen, saastainen ja paha. Tällaista tunnetta olen kantanut mukanani koko elämäni ajan. Se määrittää, mitä ajattelen itsestäni ja miten toimin muiden ihmisten kanssa, miten elän, olen ja hengitän.
Aivan erityisesti se määrittää, mitä ja miten olen syönyt. Tämä pohjaton sisäinen pahan olon ja riittämättömyyden kuilu on kuin loputon nälkä, jota olen yrittänyt lapsuusvuosista asti täyttää syömällä. Varhaisimmissa lapsuusmuistoissani syön hiljaa pimeässä keittiössä avoimen jääkaapin äärellä kylmää makaronilaatikkoa. Primitiivisesti sormin, kuin nälkään nääntymässä oleva eläin.
Tämän asian hahmottamiseen, ymmärtämiseen ja hyväksymiseen on kulunut monta vuotta ja monta psykoterapiatuntia. Nyt, vuosien ajatustyön jälkeen, asia tuntuu hyvin loogiselta: Kuka tahansa ihminen, myös pieni lapsi, haluaa ymmärtää, miksi sisällä velloo jatkuva paha olo ja ahdistus. Lapsen aivot eivät kuitenkaan ole vielä riittävän kehittyneet ymmärtämään ja käyttämään abstrakteja käsitteitä. Siksi lapsi etsii selityksiä konkreettisista seikoista: asioista, jotka hän näkee ja kuulee ja joita hän pystyy koskettamaan.
Kun tällaisessa tilanteessa saa jatkuvasti kuulla negatiivisia, arvostelevia kommentteja pyöreydestään ja joutuu päivittäin häpeämään omaa vatsaansa, on äärimmäisen johdonmukaista ennen pitkää päätellä, että syy omaan kelpaamattomuuteen on siinä, mitä vaaka näyttää ja millaiseen muotoon vartalo on kasvamassa.
Asia on luonnollisesti tätä yksinkertaista kuvausta paljon monimutkaisempi. Lukemattomat asiat vaikuttavat siihen, syntyykö negatiivisista lapsuudenkokemuksista elinikäisiä traumoja vai unohtuvatko ne menneisyyteen ilman, että niihin tarvitsee koskaan palata. Omalla kohdallani kaikista merkityksellisintä oli ehkä se, että jäin yksin tilanteeni kanssa.
Tunsin päivittäin lohdutonta pahaa oloa siitä, että olen paksu, mutta en koskaan saanut apua tämän ongelman kanssa – itse asiassa kasvuympäristöni oli sellainen, etten sitä edes uskaltanut pyytää. Monet aikuisetkin kokevat painonhallinnan vaikeaksi ja tarvitsevat siihen muiden ihmisten apua; lapselle yksin jääminen tässä tilanteessa on ahdistava, sietämätön kokemus.
Ihmisillä on erilaisia tapoja selvitä traumaattisista tilanteista. Kun traumat syntyvät lapsuudessa ja lapsi tai nuori jää niiden kanssa yksin, selviytymistavoiksi valikoituu vääränlaisia, suorastaan itsetuhoisia keinoja. Tällaiset elämänkokemukset ovat usein erilaisten addiktioiden takana. Ahdistavaan pahaan oloon etsitään helpotusta viiltelystä, alkoholista, huumeista – ja ruoasta.
Apukeinoina nämä vain pahentavat yleistilannetta, mutta kohtuuttoman vaikeissa elämäntilanteissa voi tuntua, ettei mikään muu auta, ja ennen pitkää näihin itsetuhoisiin käyttäytymismalleihin syntyy suorastaan addiktiivinen suhde. Hädän ja ahdistuksen hampaissa ne tuottavat harvinaisia helpotuksen hetkiä, ja helpotuksen tunne on niin suuri, ettei ihminen loppujen lopuksi välitä siitä, miten vahingollisia kyseinen toiminta on.
Se, että syö itsensä toistuvasti puolitajuttomaan tilaan helpottaakseen lihavuuden aiheuttamaa ahdistusta tuntuu yksinkertaisesti äärimmäisen loogiselta.
Kukka puhuu usein siitä, miten ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta, jotta kroppa jaksaa toimia oikein vanhuusvuosiin asti. Joillekin ihmisille tämän velvollisuuden täyttäminen tarkoittaa sitä, että ottaa itseään niskasta kiinni ja pyrkii laittamaan holtittomaksi käyneen herkuttelun aisoihin. Minun tieni kohti itsestäni huolehtimista on ollut huomattavasti pidempi, sillä olen joutunut kulkemaan 10 vuoden intensiivisen terapiakiertotien kautta.
Oma kokemukseni on – ja tässä kohdassa haluan täsmentää, että puhun vain ja ainoastaan omasta kokemuksista, sillä muiden terapioista tai terapian tarpeesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää – että terapiassa voidaan saavuttaa positiivisia tavoitteita vain, jos hyväksyy oman itsensä sellaisena kuin on.
Itsensä hyväksymisestä on ollut viime aikoina erittäin paljon mielenkiintoista keskustelua. Siksi haluan korostaa, että minulle itseni hyväksyminen ei tarkoita lihavuuden tai ylimääräisten kilojen hyväksymistä eikä varsinkaan niihin tyytymistä. Minulle se tarkoittaa oman peruspsyykeen, omien perusominaisuuksien sekä oman elämänhistoriansa hyväksymistä.
Tämä ei ole niin yksinkertaista kuin se kuulostaa. Vuosien ajan olen sydänjuuriani myöten halunnut olla täysin päinvastainen ihminen kuin oikeasti olen. Tämä toive on hyvin inhimillinen, kun ottaa huomioon, miten voimakkaasti kelpaamattomuuden tunne on elämääni määrittänyt.
Olen aina halunnut olla energinen, räväkkä, tulevaisuuteen katsova ihminen, joka ryhdistäytyy, unohtaa menneisyytensä haamut ja repäisee itsensä liikkeelle, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Olen halunnut olla ihminen, joka sanoo ”sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee” ja ”ei paska jauhamalla parane” ja ”otat vain itseäsi niskasta kiinni ja lopetat valittamisen”.
Vuosien ajan olen myös yrittänyt olla tällainen ihminen. Olen yrittänyt olla jotain muuta kuin oikeasti olen niin vimmatusti, että lopputuloksena on vähän väliä ollut vääjäämättömästi sekä runsas painonnousu että psyykkinen romahtaminen, josta toipumiseen on kulunut runsaasti niin aikaa kuin lääkkeitäkin.
Terapia on opettanut minut hyväksymään, että olen rauhallinen, hidas, pohdiskeleva, analyyttinen ja usein liiankin herkkä ihminen, joka ei pääse oikein missään asiassa eteenpäin, ennen kuin mieltä vaivaavat asiat saa ratkaistua tai niiden ratkaisematta jäämisen suhteen löytää niin sanotusti sisäisen rauhan. Terapia on myös saanut minut hyväksymään oman historiani ja sen, että lapsuuteni kokemukset ovat muokanneet minusta tällaisen kuin olen.
Näiden oivallisten kautta olen ymmärtänyt, että niin kauan kuin yritän taistella näitä tuulimyllyjä vastaan, niin kauan omat rajalliset voimavarani on sidottu taisteluihin, joita en voi voittaa. Asialla on myös mielenkiintoinen kääntöpuoli: Kun hyväksyn edellä kuvatut asiat, voin käyttää energiani sellaisiin asioihin, joihin voin oikeasti vaikuttaa. Yksi näistä asioista on ylipaino.
Ylipaino on monella eri tavalla valtava asia muutettavaksi. Terapiassa olen oppinut lähestymään tätä asiaa – jälleen – hyväksymisen kautta. Uskon, että ihmisen on äärimmäisen vaikea muuttaa seikkoja, joita he eivät hyväksy. Jotta läskistä pääsee eroon, on myönnettävä ja hyväksyttävä, että on läski ja että ne läskit on ihan itse hankittuja.
Mietipä asiaa tältä kannalta. Kumpi pystyy todennäköisemmin pudottamaan painoaan?
Ylipainoinen, joka sanoo: ”Meidän suvussa on aina ollut lihavia ihmisiä. Meillä on isot luut. Minä en voi syödä mitään ilman, että heti tulee viisi kiloa lisää, kun taas minun serkkuni on sellainen läpipasko, että hän voi syödä mitä vaan, koska vaan, eikä se läskisty, vaikka se ei koskaan liiku. En minä tälle mitään voi.”
Vai kenties ylipainoinen, joka sanoo: ”Oma historiani, omat elämänkokemukseni sekä omat toistuvat väärät valintani ovat tehneet minusta ylipainoisen. Syöminen on ollut minulle vaikeaa, koska siihen on aina liittynyt hyvin kompleksisia, monisyisiä tunnesidoksia, mutta olen tehnyt parhaani päästäkseni vääristä ajattelumalleista eroon ja aion tulevaisuudessa yrittää päästä ylimääräisistä kiloista eroon. Jos en pysty siihen yksin, hankin apua.”
Kun tavoitteena on suuresta ylipainosta eroon pääseminen, itsensä hyväksyminen ei voi olla mikään staattinen tila, johon jäädään avuttomana makaamaan.
Muutoksen edellytyksenä on oppia hyväksymään oma itsensä, minkä jälkeen pitää oppia erottamaan asiat, joihin voi ja pitää vaikuttaa, sekä lopulta armoton työnteko oman tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä prosessissa kahteen ensimmäiseen tekijään olen tarvinnut psykoterapian apua. Miten terapia sitten käytännössä toimii?
Kuvittele, että olet urheilija, joka on käyttänyt 2 000 toistoa oppiakseen tietyn liikeradan. Tämän jälkeen huomaat, että oppimasi suoritus on virheellinen, ja nyt tarvitsetkin 10 000 toistoa sen korjaamiseen.
Varhaislapsuudessa opitut väärät ajattelumallit ovat hieman samantyyppisiä, joskin paljon raskaampia korjata. Tällaiset virheelliset ajattelumallit paalutetaan lapsen päähän vuosien ajan rankassa, negatiivisessa kasvuympäristössä, ja vaikka ne pakottavat sinut toimimaan itsellesi vahingollisella tavalla, niitä toteuttaa vuodesta, vuosikymmenestä toiseen, sillä omalla kierolla, väärällä tavallaan ne toimivat, niillä saavutetaan jotain, mitä ihminen kaipaa.
Terapiassa nämä vanhat paalutukset yritetään korvata uusilla, paremmin toimivilla, vahvemmin kantavilla perustuksilla. Koska lapsuudessa syntyneet ajattelutavat ovat olleet käytössä niin pitkään, 10 000 toistoa ei riitä. Prosessi kestää vuosia, se on raskas ja vaikea ja joskus se tuntuu siltä kuin aivoja oikeastikin paalutettaisiin.
Monet mieltävät, että terapiassa vain itkien vältellään vastuuta ja syytetään vanhempia kaikesta, mikä elämässä on väärin. Toki se voi näinkin olla, mutta omalla kohdallani palkinto on kuitenkin ollut kaiken sen tuskan ja työn arvoinen. Olen ylpeä siitä, miten paljon olen tehnyt työtä ja miten paljon olen edistynyt. Terapialla on ollut suorastaan vallankumouksellisen positiivisia vaikutuksia elämääni, mutta syömiseen ja ylipainoon liittyvät hyödyt muodostavat seuraavanlaisen luettelon:
· Ahmimishäiriö ja bulimia ovat olleet vuosien ajan remissiossa. Ei takapakkeja, ei minkäänlaista oirehdintaa.
· Tunnesyöminen on historiaa. En lohduta tai palkitse itseäni ruoalla, en syö esimerkiksi iloon tai suruun tai väsymykseen.
· Minulla ei ole enää kiellettyjä ruokia, jotka tuottavat huonoa omaatuntoa tai huonommuudentunnetta tai jotka laukaisevat hysteerisen mässäilykauden. Ruoat ja ruoka-aineet ovat neutraaleja, syön niitä, jos huvittaa, ja ennen kaikkea: en syö, jos ei huvita.
· Syöminen ei pyöri mielessä enää tauotta. En enää mieti ruokaa, syömistä ja seuraavaa mahdollista suupalaa koko valveillaoloajan. Kun syön ateriaa, en ajattele samanaikaisesti, mitä seuraavaksi söisin.
· Voin syödä kotona olevasta ruoasta vain osan. Voin tehdä ison kattilallisen ruokaa ja säästää yhden annoksen jälkeen loput seuraaviin päiviin. Pystyn lopettamaan syömisen, kun vatsa tulee täyteen, vaikka lautasella olisi vielä ruokaa jäljellä. Jos ostan salmiakkia, voin syödä yhden tai vaikka neljä ja lopettaa sitten.
· Olen oppinut havaitsemaan henkilökohtaisia mieltymyksiä. Olen oppinut, että pidän suolaisista mauista ja erityisesti happamista ruoista. En niinkään pidä makeasta. En pidä mössömäisistä ruoista; ruoan pitää napsahtaa ja rouskahtaa hampaissa.
· Mielitekoa ei ole enää aina pakko toteuttaa. Mieleen nouseva hampurilainen – tai vaikka se kuuluisa kampaviineri – voi jäädä vain ajatuksen tasolle. Mieliteoilla ei ole enää kovin paljon merkitystä, usein ne unohtuvat, ennen kuin ehdin ne toteuttaa.
· Viimeisenä ja tärkeimpänä: Lähes koko elämäni jatkunut holtiton jojoilu ja painonnousu on loppunut. Painan edelleen hyvin paljon liikaa, mutta olen pysynyt samassa lukemassa nyt noin kolme vuotta.
Ilman pitkää terapiaa mikään näistä ei olisi onnistunut. Olen käyttänyt monta vuotta muutosprosessin kahteen ensimmäiseen vaiheeseen: olen opetellut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen opetellut tunnistamaan asiat, joiden muuttamiseen minun kannattaa suunnata energiani.
Vuosien terapiataival saa päätöksensä ensi tammikuussa, minkä jälkeen on aika siirtyä vähitellen prosessin kolmanteen vaiheeseen, oman tavoitteen saavuttamiseen kovan työnteon avulla.
Jännittää ja pelottaa, mutta olen samalla toiveikas, sillä minulla on painon pudottamiseen nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä minustakin tulee vielä joskus normaalipainoinen.”
***
Erittäin hyvä teksti syistä, seurauksista, kaikesta. Kiitos!
Aamen! Melkein tuli itku silmään tätä lukiessa, kun tunnistin itseni monesta kohtaan. Ehkä kukaan koskaan ei ole pukenut sanoiks paremmin mun lapsuuden muokkaaman minän kamppailuja tuulimyllyjä vastaan! Itse en ole enää ylipainoinen, mutta monessa muussa kohtaa ajatuksiltani lapsuuden muovaama. Pikkuhiljaa menossa ylöspäin ja samaa toivon myös jutun kirjoittajalle!
Kiitos tarinastasi!
Kylläpä kolahti.
Tosi hyvä kirjoitus, sys! Oot rakas.
Koskettava teksti. Tsemppiä. (y)
Tekstin kirjoittajalle pitää myös sanoa, että todellakin olet analyyttinen (se on minusta hyvä piirre)! Tekstistä huomaa, että osaat pohtia asioita. Olet järkevä ja rauhallinen. Olet sisäistynyt itsesti! Ja SE, jos mikä on tärkeää elämässä päästäkseen eteenpäin.
Osaat kirjoittaa hyvin. Tekstistäsi huomaa, että ne oman pään ja ajatusten sisällä vietetyt vuodet ja syväanalyysit VAIN oman itsen kanssa ovat tuottaneet tulsota. MUTTA: sanon sen, että se jatkuu läpi elämän. Et saa mieleltäsi rauhaa. Pystyt kuvailemaan pohdintojasi niin, että ainakin minä pääsen niihin kiinni. Huomaan, että olet lahjakas.
Tarvitset ymmärrystä, mutta mmyös tiukkaa toimintaa ja tekoja, mitkä palkitsevat konkreettisesti. Niin kuin meistä jokainen.
Hei!
KIrjoitit aivan kuin omasta elämästäni.
Kärsin itsekin traumasta, joka on ollut minussa jo lapsuudesta asti. Se sai kasvonsa, kun olin nuori ja siitä tuli anorexia.
Reilu 10 vuotta on mennyt kamppaillessa, joskus hyvinkin kriittisissä olosuhteissa. Terapia on antanut minulle uskomattomia näkökulmia ja olen uskaltanut hyödyntää niitä. Joskus olin toivoton tapaus. En itsekään uskonut, että voisin elää normaalia elämää enkä olisi oikeastaan halunnutkaan sitä.
Edelleen käyn terapiassa ja haluan kannustaa sinua myös, että vaikka kuinka tekisi mieli välillä luovuttaa, niin jatkat eteenpäin. Sinulla tulee olemaan paljon, paljon kokemuksia, ajatuksia ja mieletöntä vahvuutta tulevaisuudessa sen lisäksi, että saat painoasi putoamaan. Tiedän sen. 🙂
Halauksia!
Kiitos hyvästä tekstistä. Olen itsekin paranemassa syömishäiriöstä ja pystyn samaistumaan tarinaan erittäin hyvin. Omien vahingollisten ajatusten havaitseminen ei ole helppoa, vielä vaikeampaa on päästä haitallisista ajatusmalleista eroon, ja jopa korvata ne jollain positiivisilla ajatuksilla. Itselleni ongelman syvällinen tiedostaminen ja toisaalta myös vakaa usko siihen, että pystyn parantumaan, ovat olleet avainasemassa. Toipumiseni on tosin vielä alkuvaiheessa, mutta iloitsen siitä etten ole tervehtinyt vessanpönttöä kertaakaan kuukauteen ja olen varma että näitä kuukausia tulee vielä monta lisää. Paljon tsemppiä kaikille omien mörköjenne voittamiseen! Uskokaa itseenne!! 🙂
Ravintoterapia ja tukiravinteet saattavat auttaa. Jos suolistossa on dysbioosi niin syömämme ravinto ei pääse imeytymään vaikka söisimme kuinka terveellisesti. Oletko käynyt ravintoneuvojalla tai -terapeutilla? Ravintoterapiasta saa myös apua mielenterveyteen/mielialaan. http://www.rafy.fi/
Reblogged this on Se erilainen fitness-blogi and commented:
Hienosti kirjoitettu tarina. Jotenkin rauhallinen fiilis tuli tämän luettua. Suosittelen! 🙂
Minäkin olen aina halunnut olla erilainen. Olisin halunnut olla nopea juoksija tai hyvä pitkänmatkanjuoksija sen sijaan, että olinkin kuulamörssäri. Olisin halunnut olla taiteellinen sen sijaan, että olenkin analyyttinen ja looginen. Haluaisin olla rohkea ja uskalias sen sijaan, että olen arka ja pelokas.
Vielä aikuisenakin tuntuu, että kaikki valinnat mitä teen on jossain määrin vääriä. Ehkä kuitenkin olisi pitänyt lukea lääkäriksi DI:n sijaan tai muuttaa sittenkin sen työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle. En osaa päästää menneisyydestä irti ja omien tekemisien hyväksyminen on todella vaikeaa (vaikka niille ei enää mitään mahda). Kun pelkkä epäonnistumisten ajatteleminenkin tuottaa suunnatonta häpeää.
Kiitos tästä, tärkeä teksti jossa välittyy kova kokemus mutta myös hyvin tarkka analyyttinen ote isoihin juttuihin. Kirjoittajalle tsemppiä matkalle!
Oikeastaan ainoa ”huono” puoli tällaisten julkaisemisessa on se, että jos tuon tarinan sisäistää, on hirveän vaikea lähteä tuosta vaan suu vaahdossa tuomitsemaan enää kaikki ylipainoisia yimielisesti. 🙂
Olipas kolauttava teksti, tunnistin itseni niin monesta kohtaa.
Kuvasit loistavasti ihmisen psyyken käyttäytymisen ja sen mitä siitä mitä suurimmassa määrin seuraa. Hienosti olet oman tarinasi oivaltanut.
Itsellä on aikalailla samanlainen tarina tavalla tai toisella takana. En koskaan ole ollut painoindeksin mukaan ylipainoinen. Päinvastoin, olen aina saanut kuulla olevani lipputanko, luuranko, anorektinen jne. En koskaan tajunnut itse, että olisin mitenkään liian laiha, mutta aikuisena olen ymmärtänyt syitä siihen miksi en koskaan syönyt mitään ja voisi ehkä sanoa, että sairastin jo pienestä jonkinnäköistä syömishäiriötä, vaikka koskaan en tarkoituksella grammaakaan laihduttanut. Minulla vain se pahaolo aiheutti sen, että lakkasin syömästä. Se oli minun keinoni hallita edes yhtä osaa elämästäni, joihin muut eivät voineet vaikuttaa.
Saman puserruksen olen käynyt läpi ja olen ollut jo vuosia normaalipainoinen eikä ruoka enää aiheuta niin suuria vaikeuksia. Tosin edelleen, jos tulee elämässä kriisi tai minulle todella ahdistava olo niin läppä kurkussa menee kiinni ja lakkaan syömästä, mutta tiedostamalla tämän pystyn purkamaan ahdistusta niin, että kausi ei kestä kauan.
Itse olen saanut valtavasti apua niinkin hömpältä kuulostavasta tekniikasta kuin Paranemisen Avaimet. Löytyy kirjana, kirjoittajana Alex Loyd. Minä ja useat ystävät, tuttavat ja sukulaiset olemme saaneet siitä ns. ”sielulle rauhan” enkä voi sitä liikaa mainostaa, koska se on pelastanut minut onnelliselle ja tasapainoiselle, menneisyydestä vapaalle elämälle.
Rakkautta ja oivallusta kaikille menneisyytensä kanssa kamppaileville <3
Kiitos kirjoituksesta, tarina on kuin omani!
Kiitos että jaoit tarinan 🙂 Asia kosketti kovin koska poikani on kiusaamisen takia alkanut syömään ns.lohtusyömistä. Me alamme käymään ravintoterapeutilla.Onnea elämääsi 🙂
Huh, kylmät väreet meni pitkin selkää… Ihan kuin oman elämänkertansa olisi lukenut! Kiitos rohkeasta kirjoituksesta.
Tää täällä kiittää, pokkaa ja kumartaa!
Kaikkea hyvää sinne elämääsi tästä eteenkin päin!
Todella hyvä kirjoitus. Teit ajatukseni näkyväksi, kiitos!
Kiitos tästä, hani <3
Hienosti kirjoitettu ja sen takia vastaankin. Olen paljon pohtinut vastaavia ongelmia, mutta olen ratkaissut ne eri tavoin ja siksi suhtaudun niihin eri tavoin.
Uskon ja luotan nimittäin, että ongelmia voi ratkaista myös lyhyemmän kaavan mukaan.
Lopputuloshan on tärkein, mutta on myös eroa saavuttaako sen vuoden vai kymmenen vuoden päästä.
Sanon tämän siksi, että analyysisi oli niin vakuuttavasti kirjoitettu, että prosessisi pitkäkestoisuus saattaisi säikähdyttää, jonkun edes yrittämästä.
Vuorelle on yhtä monta polkua kuin kulkijaakin.
Hei! Kiitos tarinastasi, ja erityisesti siitä, että annoit luvan sen julkaisemiseen! Minusta on mahtavaa, että ihmisten ymmärryksen on mahdollista kasvaa tätä kautta. Kärsin itse pakko-oireisista häiriöistä, ja myös pakonomainen syöminen on yksi ongelmistani, vaikka olenkin painoltani ollut aina normaalipainoinen tai jopa hoikka. Itketti, kun puhuit hyväksymisestä. Monin osin kirjoitus kuvasi elämääni (toisen pakko-oireeni osalta), ja olen kiitollinen, että kirjoitit. Minua ahdistaa joka kerta, kun ylipainoisia osoitellaan tai arvostellaan – kukaan ei voi tietää, mitä siinä ihmisessä oikeasti tapahtuu, mikä hänen tarinansa on. Ahdistaa, että kaikkien pitäisi mahtua samaan lokeroon ja toteuttaa samanlaista elämäntarinaa, ja tästä yleisestä elämänlinjasta poikkeavia arvostellaan. Ihanaa, että olet olemassa, sillä tekstisi tänään koskettaa ja auttaa varmasti niin monia. Suurkiitos! <3
Hieno teksti, kiitos siitä! Itsellä kokemusta syömishäiriöstä, mutta ei ylipainosta. Painon kanssa kamppailusta kuitenkin. En ole koskaan voinut käsittää sitä ylipainoisten syyllistämistä. Kun ulkopuolinen ei koskaan voi tietää niitä tarinoita ylipainon taustalla. Kaikkien niiden ”otat vaan itseäsi niskasta kiinni -tyyppien” pitäisi kyllä lukea tämä teksti. 🙂
Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi. Tekstisi antaa varmasti uskoa ja näkökulmia monelle muulle vastaavanlaisessa tilanteessa olevalle.
Tuolla rehellisyydellä, itsetuntemuksella ja asenteella saavutat varmasti saavutat asettamasi tavoitteen. Kaikkea hyvää ja tsemppiä jatkoon!
hyvä kirjoitus..koin tämän parhaan ystäväni silmin..jolla ollut samoja ongelmia ja tapoja, mutta parempaan suuntaan on hänkin menossa …. taistelua takanaa jo kohta kolmekymmentä vuotta..toivon elämääsi kaikkea hyvää…fiksu ihminen olet…<3
Kiitos!
Loistava teksti!
Se on kyllä jännä, miten esimerkiksi humalahakuista juomista, tupakointia ja huumeidenkäyttöäkin pidetään jopa hyväksyttävämpänä tapana paeta menneisyyden haamuja kuin syömistä. Ylipainosta on tullut (hoikille) ihmisille niin iso fobia, että ylipainoisia pitää piikitellä, minkä olet varmaan itsekin kokenut. Tälläinen piikittely, katseet ja asenteet eivät varmasti ainakaan helpota koko jutun taustalla olevien traumojen kanssa kamppailua.
Tsemppiä sinulle! Rupea kirjailijaksi, teksti oli hyvää ihan tekstinäkin.
Todella oivallisesti kirjoitettu vaikeasta asiasta. Uskon kirjoittajaan ja hänen onistumiseensa tämän kirjoituksen pohjalta.
Kiitos paljon tästä kirjoituksesta! Itkuhan tässä tuli, kun monessa kohdassa tuntui kuin lukisin omasta elämästäni.
Olet hyvällä tiellä ja toivon kaikkea parasta jatkoon! <3
Kiitos hienosta tekstistä.
Tsemppiä meille kaikille korvien väliä ja vyötäröä paranteleville!
Aivan loistava kirjoitus! Juuri näin. Tätä olenkin usein miettinyt, että monesti erittäin ylipainoisen ihmisen”taakse” kätkeytyy elämäntarina, jonka kuulemisen jälkeen asiat näyttäytyvät eri valossa.